Ankeuden apajat

Lomalta arkeen paluu on aina yhtä haastavaa. Tosin tuntuu tällä hetkellä siltä, että se on jotenkin erityisen haasteellista ollut tämän loman jälkeen. Vielä viikko sitten makasin onnellisena mangopuun alla ja söin tuoreita maapähkinöitä. Nyt istun sohvalla raskaan työpäivän jälkeen ja katselen kun ulkona sataa. Jotenkin tuntuu myös siltä, että tämä paikka, jota kutsun kodikseni ei kuitenkaan tunnu kodilta. Koko syksyn on rakentanut pesää tänne Helsinkiin ja tämä asunto kyllä näyttää minulta ja näyttää kodilta, mutta tällä hetkellä on vaikea tuntea olevansa kotona. Pitkälti se ehkä johtuu siitä, että olin tuon kymmenen päivää onnellisesti rakkaani kanssa. Nyt taas olen onnettomasti yksin.

Lomalta paluuta ei helpottanut uutinen siitä, että valituksemme viisumipäätöksestä ei auttanut. Eli päätös pysyi samana. Toistaiseksi siis jatkamme kaukorakkautta ja ikävöintiä. Pienen ilon tuo se, että viimeistään helmikuussa näemme uudestaan. Mahdollisesti jo tammikuussa. Sit tarvii astella avioliiton harmaaseen satamaan ja kokeilla, jos se auttaisi siihen että saataisiin olla yhdessä. En ikinä olisi uskonut, että sanoisin näin, mutta sitä haluankin. Siis mennä naimisiin. En tiedä, mikä tuntuisi tässä tilanteessa oikeammalta. 

Kauhukseni olen myös huomannut, että olen kyllä hieman itsesäälissä rypevä paskiainen tällä hetkellä. Ajoittain koen olevani suunnattoman itsekäs, kun vain angstaan yksin kotona. Syy, miksi se tuntuu itsekkäältä, on se, että tajusin että onhan minulla ympärillä suunnattomasti rakkaita ihmisiä täällä Suomessakin. Ja jostain syystä nämä ihmiset haluavat viettää aikaa kanssani ja tukea vaikeassa tilanteessa. Annan ehkä itsestäni ulkoisesti sellaisen kuvan, että olen kovin vahva ihminen. Mutta se on todellisuudessa enemmän vain kovaa kuorta, jonka olen luonut suojelemaan itseäni. Ehkä olisi aika aikuistua taas sen verran, että oppisi pyytämään apua ja ottamaan sitä vastaan. Mutta äeh kun se vaan on vaikeaa. 

Nopa. Jatkan täällä angstaamista. Iloitkaa te muut minunkin puolestani!