Can you feel the love?

keskiviikko 25. joulukuuta 2013

Olen muutaman viime vuoden aikana ajellut paljon Helsingin ja Jyväskylän väliä. Aikoinaan joku vinkkas, että kannattaa hyödyntää erilaisia kimppakyydit palstoja - saa jaettua bensakuluja ja saa matkalle seuraa. Otinkin vinkistä vaarin, enkä ole montaa kertaa yksin tuota väliä ajellut. Ajoittain matkassa on ollut kavereitakin, mutta pääasiassa aivan tuntemattomia ihmisiä - meillä on vain sattunut olemaan sama suunta samaan aikaan. Jos nyt muistaisin, kuka aikanaan minulle asiasta vinkkasi, kiittäisin tuota ihmistä nyt. Jotenkin suomalaiseen mentaliteettiin ei istu ollenkaan kimppakyytien ajatus - pitää monta tuntia viettää tuntemattomien ihmisten kanssa autossa, ilman mahdollisuutta pakoon. Ajatelkaas. Kauhistuttavaa. Mutta kuitenkin aivan todella moni kimppakyytejä käyttää ja itsestäni se on vallan mahtavaa! 

Olen vuosien varrella tutustunut ihan mielettömiin ihmisiin. On ollut teatteri-ihmisiä, joilta on kuullut mahtavia tarinoita kulissien takaa. On ollut reppureissaajia, joiden kanssa on jaettu matkakertomuksia. On ollut väitöskirjaa kirjoittava nainen, jonka jutuista en ymmärtänyt yhtään mitään. On ollut jälkiruokakokkia, jonka kanssa löytyi paljon jutun juurta. On ollut kaverin kaveria, jonka kanssa on ollut hyvä muistella. On ollut ympäristöteknologiaa (tms muuta yhtä korkealentoista), joiden juttuja on ollut mielenkiintoista kuunnella. Ajoittain olen itse ollut vain kuuntelevana osapuolena, kun auton muut matkustajat ovat keskenään jutelleet. Välillä taas ollaan ajeltu hiljaisuudessa ja kuunneltu musiikkia - jokainen on vuorollaan valinnut, mitä kuunnellaan. Aivan mielettömiä kohtaamisia siis kaiken kaikkiaan. Määränpäässä on sanottu heipat ja toivotettu tyylillä hyvää loppuelämää. Useimmiten hymyssä suin. Joskus on käynyt niinkin, että matkalaisesta tulee vakiovieras autooni - kun sattuu useammin aikataulut yksiin. 

Kimppakyydeistä pääsen hyvää aasin siltaa pitkin kaukosuhteisiin. Olen huomannut näiden kohtaamisien lomassa, että paljon on Suomenkin sisällä kaukorakkautta. Tuntuu että varsinkin Jyväskylä-Helsinki pariskuntia on paljon. Tai ainakin moni tällaisen pariskunnan osapuoli onnistuu hyppäämään juuri minun kyytiini. Mutta tämänpä takia ollaan useamman ihmisen kanssa noiden kilometrien aikana pohdittu kaukosuhteita ja rakkautta yleensä. 

Sen olen itse todennut, että vaikeampaa on varmasti tuollainen lyhyen matkan kaukosuhde (ei minulle omakohtaisia kokemuksia ole, mutta sivusta seuranneena sanoisin). Toinen on koko ajan saavutettavissa, mutta kuitenkin saavuttamattomissa. Kun taas omassa tilanteessani on vaan pakko jaksaa ja tottua välimatkaan, ei ihan viikonlopun viettoon viitsi Gambiaan lähteä. Lyhyempi välimatka aiheuttaa myös ehkä suurempia paineita esimerkiksi muuttamisen suhteen. Tuntuuhan pienemmältä asialta muuttaa Helsingistä Jyväskylään (tai toisinpäin), kuin että muuttaisi Suomesta Gambiaan. Mutta onko se oikeastaan yhtään sen pienempi asia? Samalla tavallahan joutuu elämänsä siirtämään ja muuttamaan myös itseään - toisaalta uskon, että voi olla jopa isompi asia muuttaa tuo 270 km kuin kokonaan toiseen maahan. Tuohan samassa maassa asuminen toki paljon mahdollisuuksia, mitä ei samalla tavalla mannerten välisessä kaukosuhteessa ole. Esimerkiksi tuon molemmin puolisen liikkumisen vapauden ja kommunikoinnin helppouden. 

Valintoja on maailma täynnä. Tahtoisin sanoa, etten itse enää valita välimatkasta, mutta valehtelisin. Tottakai valitan! Onhan tämä nyt aivan suorastaan raastavaa. Eniten toki raastaa se, ettei tiedä milloin tämä loppuu. Mutta toisaalta taas; voidaan vuosien päästä, kun toivottavasti asutaan samassa maassa, muistella näitä aikoja ja sitä, miten kestettiin. Mutta välimatkaa enemmän valitan vaikeudesta - siis siitä vaikeudesta, minkä Suomen valtio (ja EU) tiellemme laittaa. Tuntuu ajoittain siltä, että rangaistaan siitä kun sattui rakastumaan. Tällä hetkellä kun katselee kevättä kohti, meinaa välillä musertua tuon vaikeuden alle. 

Mutta vaikeudet on tehty voitettaviksi, 
vai mitä? 


Tuo biisi soi päässä jostain syystä ihan non-stoppina.

Tulipa joulupäivän ajatuksenvirtaa oikein kunnolla.

4 kommenttia:

  1. Onko teillä siis tarkoitus asettua Suomeen asumaan? Oletko koskaan kirjoittanut teidän tarinaa, kuinka tapasitte jne? Olisi mukava kuulla :) Ihanaa kun pääset kohta taas Gambiaan, en oo yhtään kade :D

    VastaaPoista
  2. On meillä nyt alkuun toiveena asettua Suomeen kyllä. Lähinnä tuon minun työtilanteen kannalta. Jos en olisi vakityötä saanut nyt, niin olisin ehdottomasti pakannut tavarat ja lähtenyt joksikin aikaa Gambiaan. Mutta nyt kävi näin. Ja voin kyllä naputella joku päivä jotain tarinaa meidän tapaamisesta ! Se voisi olla itsellekin mukavaa muistelua.. :) Ja saa olla ihan hyvällä omalla tunnolla vähän kateellinen mun matkasta :D Olisin minäkin!

    VastaaPoista
  3. Oi vitsit, meinasinkin kysyä että ootko koskaan miettinyt pakkaavasi tavaroita ja lähteväsi Gambiaan pidemmäksi aikaa? :) Voisitko esim. tehdä oman alan töitäsi siellä? Jos satut joskus ajelemaan Tampereen ohi, olisi mukavaa tavata sinut, veikkaan että meillä riittäisi paljon puheenaiheita :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pohdin itseasiassa kokoajan, että olenko ihan tyhmä kun en ota ja lähde sinne. Mutta myöhemmin voin sen onneksi tehdä. Ja voisin periaatteessa tehdä oman alan töitäkin. Sosiaalialan töitä on kaikkialla. Mutta käytännössä niillä palkoilla en ehkä tahtoisi töitä tehdä, mutta ehkä tulevaisuudessa voisin tehdä töitä jollain isommalla järjestöllä ja sitä kautta vaikuttaa.. Ajelen muuten suht usein Tampereelle kummityttöä moikkaamaan ja kesällä mökillä ravaan, voisi ollakin kiva joskus tavata !

      Poista

Kiitos kun kommentoit! You just made my day a bit better.

CopyRight © | Theme Designed By Hello Manhattan