Mistä kaikki sai alkunsa?

"Being married is about being yourself. Just with someone else."

Olin aina haaveillut lähteväni Afrikkaan tekemään vapaaehtoistyötä. Afrikka ei ollut minulle tuttua seutua, mutta kiehtoi sitäkin enemmän. Kun pääsin opiskelemaan, oli lähes itsestäänselvää, että haen harjoittelua tekemään Afrikan mantereelle - maalla ei ollut niin väliä. Sain luokkakaverini houkuteltua matkaan mukaan ja päädyttiin lähtemään Gambiaan. 

Syyskuussa 2012 pakattiin kimpsut ja kampsut ja hypättiin koneeseen. Silloin en tiennyt, miten valtavasti elämäni tulisi muuttumaan. Kerronpa nyt teille yhdestä muutoksesta, joka asteli elämääni tuon syksyn aikana. 

Oltiin juuri aloitettu meidän harjoittelu. Gambiassa oltiin oltu reilu viikko. Hirmuisesti uusia ihmisiä tavattiin koko ajan. Tuntui siltä, että kaikki tahtoo olla meidän kavereita. Ja mehän ilolla tutustuttiin kaikkiin uusiin ihmisiin. Olisikohan ollut meidän kolmas työpäivä, kun (nykyinen) rakkaani käveli toimiston ovesta sisään ja tuli esittäytymään. Muistan kuinka hän jäi mieleeni. Jotenkin kolahti ja kovaa. Olin tosin aivan varma, että hän on naimisissa ja hänellä on pari lasta. Tiedättekö kun tulee vaan oletus jostain ihmisestä. Hän jäi kuitenkin vahvasti mieleeni ihmisenä, johon halusin tutustua - oli naimisissa tai ei.

Alkuun tilanne ei sen kummemmin siitä kehittynyt - töissä usein oltiin samassa toimistossa ja juteltiin paljon. Saikou otti meidät vähän siipiensä suojaan; kertoi paljon työstään ja otti mukaan erilaisiin juttuihin. Lopulta päädyttiin yhdessä erään toisen kollegan juhliin, missä tutustuttiin vähän paremmin ja itseasiassa vaihdettiin puhelinnumeroita. Näissä juhlissa myös selvisi, että ei hän ole naimisissa. Ovelasti selvitettiin asia. Tämän jälkeen viestiteltiin ajoittain. Olin ihan ihastunut. Nyt voin (ja uskallan) sen myöntää. Minusta kuitenkin tuntui, että enhän minä nyt voi mitään tehdä - kyllä kai miehen kuuluu pyytää naista ulos eikä toisinpäin. Ja toki tähän ehkä vaikutti myös oma epävarmuuteni - eihän nyt kukaan voisi minusta kiinnostua. Lopulta ystäväni sai minut ylipuhuttua ja laitoin Saikoulle viestiä - pyysin häntä meidän kanssa ulos. Vastausta en ikinä tuohon pyyntöön saanut - mikä harmitti ja kiukutti. Koitti lopulta kuitenkin se päivä, jolloin olimme liikenteeseen lähdössä. Saikou sitten soitti ja ilmoitti olevansa matkalla. Hieman ihmeissämme oltiin, mutta toivotettiin tervetulleeksi. Pienen selvittelyn jälkeen kävi ilmi, että oli hän vastannut, mutta viesti ei ikinä ollut perille päätynyt. Vietettiin kuitenkin kiva ilta ja olin sen illan jälkeen aaaaivan sekaisin. 

Tuon ensimmäisen illan jälkeen oltiin todella tiiviisti tekemisissä. Jotenkin oli se tunne, että tapellaan aikaa vastaan. Aika yhdessä oli kovin rajallinen, mutta nautittiin siitä silti. Nähtiin aina kun pystyttiin ja soiteltiin ja viestiteltiin. Vähän oli suomalaisella kyynikolla oli totuttelemista niihin viesteihin! Aikamoista lällynläätä tuli. Välillä naurattikin. Mutta ihanaahan se oli kun joku sellaisia söpöily viestejä lähetteli. Vietettiin aikaa meidän kotona ja tutustuin Saikoun perheeseen. Tehtiin ex-tempore matka Dakariin, mikä lähensi paljon. Viimeinen viikko ennen minun Suomeen paluuta jo lähes asuttiin yhdessä. Tuo ajan rajallisuus aiheutti minulle paljon ahdistusta - Saikou puolestaan oli jotenkin alusta asti sitä mieltä, että eihän välimatka mitään meinaa. Se oli päättänyt jo, että menee mun kanssa naimisiin. Itse en ehkä ihan ollut samalla linjalla vielä tuossa vaiheessa. No tiedätte, mihin tilanne on kehittynyt. 

Ollaan Saikoun kanssa aika useinkin puhuttu niistä sattumista, mitä kautta ollaan kohdattu. Joskus kysyin, että mitä jos en olisi ikinä häntä ulos pyytänyt? Hän oli kuulemma sitä odottanut, mutta ei jostain syystä itse voinut minua ulos pyytää. Se ei kuulemma kulttuurin kannalta olisi sopinut. Mutta olisi hän kuulemma yrittänyt tehdä kiinnostuksensa selväksi - oli omien sanojensa mukaan yrittänyt koko ajan. Ja pelännyt, että minä en tajua - ei muuten ihan aiheeton pelko. 

Onneksi otin itseäni niskasta kiinni ja pyysin tuota miestä ulos! Jokseenkin muutin elämäni suunnan tavalla, jota en uskonut mahdolliseksi. Ennen tuota syksyä olin onnellinen yksin ja viimeinen asia, mitä elämääni kaipasin oli puoliso. Olin itsenäinen ja vastuussa ainoastaan itsestäni, mikä mahdollisti monia asioita. Sain tulla ja mennä miten tahdoin ja sen tuntui hyvältä. Olenhan edelleen tavallaan samassa tilanteessa, mutta en kuitenkaan. Jollain tapaa kaipaan tuota vapautta, mutta onnellisempi olen tästä nykyisestä tilanteesta, enkä tahtoisi palata menneeseen. En ehkä osaisikaan palata.

Näin alkoi meidän tarina.

Kerron siitä lisää jahka palaan takaisin Suomeen. Palatessani olenkin rouva! Ettekä voi arvata, kuinka hyvältä se tuntuu. 

Randomisti kuvituksena omia lemppari auringonlasku kuviani.