Ei ole kirjaa kansiin katsominen

Välillä tarvitsee arkeen pakopaikkaa. Tai oikeastaan lähinnä keinoa paeta arjen paineista ja tehtävistä, jotain minkä avulla voi rentoutua. 

Minulle on jo pienestä pitäen  tällaisena pakokeinona toiminut kirjat. Voi uppoutua johonkin toiseen maailmaan. Minulle on oikeastaan ihan sama, onko tuo maailma vampyyrien valtaama, täynnä rakkautta ja historiaa tai ehkä Ruotsi ja jännityksen valtaama takaa-ajo. On myös melko sama pohjautuuko tarina tositapahtumiin vai onko se täysin fiktiota, kunhan siihen voi uppoutua. Unohtaa oman elämän hetkeksi.

Hyviä muistoja nuoruusvuosilta löytyy esimerkiksi mummolan pihalta Daniellen Steelin parista - itku silmässä tarinaan eläytyessä, aurinko lämmittää iholla ja ympärillä pörrää ampiaisia. Ukki ehkä ajoi nurmikkoa ja mummi kävi välillä jututtamassa. Ilmassa leijui valmistuvan ruoan ja ympärillä olevien kukkien tuoksu.

Muistoja löytyy myös matkoilta - lentokentällä hälinässä voi paeta kirjan avulla muille maille. Tai uima-altaalla löhöillessä löytää itsensä hobittien kanssa juoksemasta örkkejä karkuun. Tai vaikka hotellin pehmeässä sängyssä voi uppoutua vampyyrien ja ihmisten välisiin suhteisiin.

Oikeastaan muistoja kirjoista ja tarinoista löytyy melkein joka elämänvaiheesta. On kirjoja, jotka ahmin yhdeltä istumalta ja toisaalta opuksia, joiden lukeminen jää välillä kesken ja niihin palaa myöhemmin. On kirjoja, jotka vaikuttavat vuosien jälkeenkin ajatuksiin ja asenteisiin. Ja on hömppäkirjoja, jotka tuovat elämään haaveita rakkaudesta ja "täydellisestä" elämästä. On onnellisia loppuja ja vähemmän onnellisia loppuja. 

Ostan ajoittain kirjoja vain kannen perusteella. Oikeastaan aika useinkin. Se on mainio keino löytää uusia tuttavuuksia. Vaikka myönnän kyllä sen, että välillä ei kaunis kansi takaa kaunista lukukokemusta. Mutta niistäkin oppii. 

Tällä hetkellä ehdottomia lempikirjailijoitani ovat Chimamanda Ngozi Adichie ja Khaled Hosseini. On monia muitakin hyviä, mutta nämä kaksi ovat sellaisia, joiden kirjat ahmii yhdeltä istumalta. Tarinankerronnan taito on ihmeellinen lahja, joka näillä kahdella on hallussa.

Oikeastaan käytin vain aasinsiltana kirjoja. Tarkoitukseni oli "mainostaa" erilaista tarinaa. Nimittäin Adichien Puolikas keltaista aurinkoa kirjasta on tehty elokuva! Eikä kyseessä ole (minun ilokseni) mikään Hollywood blockbuster, vaan elokuva on kuvattu Nigeriassa ja ohjaaja on nigerialainen. Trailerien perusteella vaikuttaa lupaavalta. Ei aavistustakaan milloin elokuva teattereihin asti saapuu, mutta innolla odottelen jo. Ja toivon totisesti, että myös Suomessa elokuva pääsee teatterilevitykseen asti. 

Odottelen jo kesää ja sitä, että pääsee mökille laiturin nokkaan makaamaan ja saa uppoutua hyvään kirjaan. Siellä aallot lyö rantaan, koivupuut huojuu ja on hyvä paeta arjen harmaudesta.