Long distance love, does it work?

Ajelin tässä taannoin Helsingistä kohti Jyväskylää ja kyydissäni oli normaaliin tapaan muutama kimppakyytiläinen. Eräs kyytiläisistä oli matkalla tyttöystävänsä luota kotiin ja manaili kaukosuhteen haittoja. Toinen kyytiläinen totesi, että Helsinki - Jyväskylä nyt on vielä inhimillinen matka, hän on muuttamassa Helsinkiin ja tyttöystävä asuu Kuopiossa. Totesin toki itse siihen sitten, että no minun mieheni asuu noin 8 000 kilometrin päässä. Että ei välimatka mikään este ole. Pojat hiljeni hetkeksi. Oikeastaanhan tällainen "kenen puoliso asuu kauimpana" leikki on aika nastaa, voitan meinaan lähestulkoon aina! Ja onhan voittaminen nyt tosi kivaa. 

No mutta. Aloin ajattelemaan tuota kaukosuhde asiaa taas tuon keskustelun jälkeen. Monesti ihmiset sitä päivittelevät ja miettivät, miten siitä selviää. Tyhmin toteamus ikinä "mahtaa olla vaikeaa tuollainen, että puoliso asuu toisella puolella maailmaa!". Tekisi mieleni aina vastata melko nasevan ilkeästi, mutta ei kai se kysyjän vika ole. Useimmiten vastaan jotenkin diplomaattisesti tyyliin "onhan tässä omat haasteensa". 

 Toiset suoraan sanovatkin, että ei heistä olisi kaukosuhteeseen. En toisaalta tiedä, valitseeko kukaan ensisijaisesti kaukosuhdetta. Enkä kyllä ainakaan omalla kohdallani näe asian olevan sinällään valinta - minä vain rakastuin. Eikä minua se kaduta, että uskalsin hypätä tällaiseen kelkkaan. Vaikka on toki raskasta. Päivittäin manailen tätä välimatkaa. Mutta uskon kyllä myös siihen, että tämä vahvistaa. Monella pariskunnalla suhde on kaatunut välimatkaan (muistan että joskus nuoruudessa erään ystäväni parisuhde kaatui välimatkaan Palokka-Tikkakoski, eli siis noin 10 kilometrin matkaan). Meillä ei välimatka ole erottanut, enemmänkin lähentänyt. Uskon siis tämän olleen vain hyvä asia. 

Meillä pisin ero fyysisesti on ollut seitsemän kuukautta. Pisin ero, ettei olla oltu yhteydessä on ollut 2 päivää. Tuolloin mieheni oli jossain kylässä matkapuhelin verkon ulottumattomissa. Ne ajat, jotka olen viettänyt Gambiassa, olemme viettäneet yhdessä. Ja siis koko ajan yhdessä. Olen joskus miettinyt, että näemme varmaan toisiamme kahden viikon aikana enemmän kuin yhdessä asuva pariskunta kuukaudessa. Joka päivä vaihdamme kuulumisia ja vietämme jopa monta tuntia viestitellen. Vaihdamme ajatuksia ja avaamme toisillemme omaa arkeamme. Puhuminen on olennaista - tai itseilmaisu oikeastaan. Muuten homma kaatuisi ensimmäiseen riitaan. Olen tosin jo oppinut sen, että kun tulee riitaa, se vaatii puheyhteyden. En suosittele Facebook tai WhatsApp riitelyä - se saa pakan aina vaan entistä enemmän sekaisin. 

Pahinta kaukosuhteessa (ikävän lisäksi) on huoli. Olen muutenkin suhteellisen huolehtiva persoona, enkä tiedä mitään kamalampaa tunnetta, kuin se, ettei tiedä toisen olevan kunnossa. Mieheni ajelee Gambiassa moottoripyörällä, mitä ehkä hieman aina jännitän. Lisäksi jokaista flunssaa pitää pelätä, kun aina on vakavan malarian mahdollisuus. Joskus mieheni laittoi viestiä, että on juuttunut keskelle jokea kun lautta meni rikki. Tuo kyseinen lautta on muutaman kerran uponnut, joten se oli minulle melko levoton päivä. Minä huolestun, jos menee monta tuntia, ettei viestiin vastata. Toisaalta itse aiheutan huolta miehelleni, kun unohdan vastata. Sieltä tulee sitten kiukkuista viestiä. Hups.

Nykytekniikka antaa kaukosuhteelle mahdollisuuden. Etanapostilla tai puhelinkioskista soittaen olisi suhteen ylläpitäminen ollut hieman hankalampaa (ei tokikaan mahdotonta). Nyt mies kulkee koko ajan taskussa mukana ja yhteyden saa lähestulkoon milloin vain. Toki odotan enemmän kuin mitään sitä, että saadaan asua ja olla yhdessä. Mutta en valita, huonomminkin voisi asiat olla. 

Ja hei, onhan tässä nyt yksi kiistaton etu - anoppikin asuu 8 000 kilometrin päässä! Ihan kaikella rakkaudella häntä kohtaan, mutta jos asuttaisiin samassa maassa, voisi kolista keittiössä kattilankannet yhteen aika pahasti. Huomaattehan siis, että elän taas vahvasti siinä uskossa, että asetutaan Suomeen asumaan.




Ei kommentteja

Kiitos kun kommentoit! You just made my day a bit better.