Paluu juurille

lauantai 19. heinäkuuta 2014

Kun vuosi sitten muutin Helsinkiin, olin paluumuuttaja. Mutta vaikka olen syntynyt Helsingissä, olen kasvanut Jyväskylässä - Palokassa. Melkoinen lintukoto olla ja elää. Ainakin niinä vuosina, kun itse kasvoin. Auton ovia ei tarvitse yöksi lukita, ei välttämättä kodinkaan - harvemmin yöllisiä liikkujia on, ainakaan kissoja kummempia sellaisia. Jo pienenä kuljettiin melko huolettomasti ystävieni kanssa pitkin kyliä. Leikittiin metsissä ja leikkipuistoissa. Tavallaan kasvattajiakin oli monia - ainakin näin jälkikäteen voisin niin todeta. Omien vanhempien lisäksi ystävien vanhemmat ja osaltaan jopa lähikaupan myyjät ja kirjaston tädit kasvattivat - opettivat tavoille ainakin. Ei voinut teininäkään kettuilla kaupan tädeille tai käyttäytyä tyhmästi, siitä kuuli myöhemmin kotona. 

Kun muutin pois vanhempieni luota oli muuttomatkaa uuteen kotiini noin 500 metriä. Ehkä jopa kilometri autolla, mutta ei siis kovinkaan pitkä matka. (Seuraava "muutto" taisikin olla sitten Afrikan mantereelle; kerralla irti kaikesta tutusta..) Asuin tuossa vanhempieni naapurissa kuusi vuotta, tosin viimeisen pari vuotta tuosta sahasin Helsingin ja Jyväskylän väliä ja käväisin välillä Pieksämäellä ja Gambiassakin. Muutto pois Jyväskylästä oli minulle pitkään vieras ajatus; siellä oli kaikki tuttu ja turvallinen, suurin osa ystävistä ja onhan se aivan ihana kaupunki. Kokeilinkin Helsingin meininkejä muutaman kuukauden harjoittelua tehdessäni, mutta en juurikaan viihtynyt - kaipasin kotiin Keski-Suomeen. 

Kun päätin lähteä Gambiaan, tein sen itseäni varten - ajattelinkin tuolloin toimineeni kovin itsekkäästi ja tunsin siitä huonoa omaatuntoa. En tiedä miksi, mutta tuntui itsekkäältä lähteä toiselle puolelle maailmaa eikä olla läsnä ja lähellä läheisten elämässä. Jotain tuo Gambian aurinko minussa muutti pysyvästi, sillä kun sieltä kotiuduin, en tuntenutkaan enää olevani kotona Jyväskylässä. Kaipasin elämääni jotain uutta. Jotain uutta tuli lopulta työtarjouksen muodossa - sain irtautua vanhasta ja lähteä haistelemaan uusia tuulia. Se teki hyvää, sillä huomaan nyt voivani paremmin kuin vuosi sitten. Olin jämähtänyt paikalleni ja se toi elämään oman synkkyytensä. 

Jos en ajattelisi asioita niin järjellä, vaan toimisin tunteen perusteella, asuisin nyt Gambiassa. Siellä olen kenties onnellisin. Ehkä se johtuu siitä, että siellä saan illalla nukahtaa rakkaani kainaloon, mutta väitän, että myös tuo sikäläinen elämänmeno sopii minulle. En useinkaan koe olevani kotona tässä suomalaisessa yhteiskunnassa, vaikka toisaalta olen hyvinkin sen kasvatti. Suorituskeskeisyys ja tavoitteellisuus ovat minulle vieraita asioita, ainakin nykyään. Pyrin tekemään asioita sen vuoksi, että ne tuntuvat hyvältä, en siksi, että saavuttaisin jotain. Gambiassa saa (ainakin minä saan) keskittyä enemmän elämään. Ihmiset ovat onnellisia sellaisina kuin ovat, toki haaveillaan ja unelmoidaan, mutta osataan silti nauttia siitä, mitä on. Mutta miksi emme siis ole asettumassa Gambiaan? Asiaa on pohdittu hetki jos toinenkin, Suomeen asettuminen ei ollut itsestäänselvyys. Minä olin (taas) itsekäs siinä mielessä, että en halunnut Gambiaan muuttaa, jos perhettä aiomme perustaa. Perustelen tämän kyllä sillä, että todennäköisesti jos raskaana olen, tulee raskaus olemaan riskiraskaus, enkä tahdo omaa (enkä mahdollisen lapsen) henkeä vaarantaa. Tämä asia oikeastaan ratkaisikin asian, koska mieheni ei mitään taida enempää haluta kuin perustaa perheen. Onko muuten kaikilla afrikkalaisilla miehillä joku pakkomielle saada kaksoset? Ainakin kaikilla minun tuntemillani. 

Minulta usein kysytään, millä mielin mieheni on tulossa Suomeen. Koen, että minun siihen on vaikea vastata, vaikka toisaalta luulen, että tiedän aika hyvin mitä mieheni päässä liikkuu muuton suhteen - ainakin sen, mitä hän minulle on kertonut. Hän on innoissaan, tahtoo jo minun laillani asettua elämään arkea ja olla yhdessä. Toisaalta hän on suruissaan, joutuessaan jättämään perheensä ja ystävänsä. Mieheni on melkoinen kotihiiri ja perhe on hänelle se kaikista tärkein juttu. Aikamoinen mammanpoikakin hän on, äiti on kovin rakas ja heillä on läheinen suhde. Onkin ehkä minun järkeni kannalta parempi, että anoppi asuu toisessa maassa. Voisi tulla yhteentörmäyksiä. Mutta muutoksia on tulossa, siis mieheni arkeen. Toki se jännittää ja vaatii sopeutumista, mutta ei liene mitään, mistä ei selvittäisi. 

Olen tähän mennessä sanonut, että jos joskus lapsia saan, muutan takaisin Jyväskylään. Etten tahtoisi lapsiani Helsingissä kasvattaa. Pikkuhiljaa huomaan vieraantuvani tuosta ajatuksesta. Vaikka Jyväskylä on rakas ja hyvä kaupunki, ei se ainakaan tällä hetkellä tunnu kodilta. Vaikka tänne on aina mukava tulla; kierrellä vanhassa naapurustossa koiran kanssa, törmätä koirakavereihin, ihmetellä kylille ilmestynyttä virolaista kauppaa, käydä lähikaupassa moikkaamassa tuttuja myyjiä, istua lapsuuden kodin takapihalla ja leikkiä vintiön kanssa, nukkua lahjaksi saaduissa Nalle Puh-lakanoissa omassa oranssiseinäisessä huoneessa. On ihana tulla käymään, mutta toisaalta täällä koen olevani yksinäisempi. Olen koti-ihminen ja koti on nykyään Helsingissä.

Katsotaan kuitenkin mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Voitaisiinhan sitä vaikka kotiutua johonkin ihan uuteen kaupunkiin tai jopa maahan. 
Maailma on täynnä mahdollisuuksia! 

Täällä me ollaan!

ps. Viber toimii Gambian suuntaan jälleen! Hieman vaihtelevasti, mutta pääsääntöisesti ihan hyvin. Puhelut ovat siis taas arkipäivää, eivät enää harvinaista herkkua.

1 kommentti:

  1. Gambiassa parikymmentä kertaa käyneenä voin sanoo, että joo, kaikki miehet siellä haluaa paitsi naimisiin, Suomeen, lapsia, niin myös kaksosia. Yhteenkään Gambialaiseen en ole koskaan luottanut ja jokainen poikaystävä on saanut tukkia suunsa, jos on noista asioista alkanut puhumaan. Ja aina on loitonnuttu, kun ovat tajunneet, että tätä neitiä ei I love you and I want to marry you-lässytykset kiinnosta. Melkosia pyrkyreitä kaikki, muuten paras lomakohde, jonne taas joulukuussa kuukaudeksi.

    VastaaPoista

Kiitos kun kommentoit! You just made my day a bit better.

CopyRight © | Theme Designed By Hello Manhattan