Olen suhteellisen yksinkertainen ihminen. En monestikaan ymmärrä, miksi yksinkertaisista asioista täytyy tekemällä tehdä monimutkaisia. Huomenna äänestetään eduskunnassa rakkaudesta. Siitä rakkaudesta on mielestäni tehty monimutkaista - asiasta, joka on kaikessa kauneudessaan hyvinkin yksinkertaista.
Tasa-arvo on myös sellainen asia, joka on kovin yksinkertainen. Joko Suomi on tasa-arvoinen tai ei. Tällä hetkellä ei.
On todennäköisesti edelleen ihmisiä, joiden mielestä tummaihoisten kuuluisi olla orjia ja homot tulisi polttaa roviolla. Mutta ollaanpa realistisia. Maailma muuttuu, meidän tulee muuttua sen mukana.
On ollut monta puheenvuoroa puolesta ja vastaan. Minä olen jo väsynyt tähän vääntöön, kun en yksinkertaisuudessani ymmärrä miksi asiasta täytyy tehdä niin hankalaa. Ketään se ei satuta, jos kaikilla on samat oikeudet. Ja eiköhän se ole tullut selväksi, että lapsillekaan ei ole pahasta kasvaa kahden äidin tai kahden isän kanssa. Lapsille on tärkeintä että heitä rakastetaan ja heidät hyväksytään. Ja miten uskovaisiksi itseään kutsuvat ihmiset voivat kyseenalaistaa Jumalan oikeellisuuden - miksi Jumala olisi luonut jotain "viallista"? Kaikki vasta-argumentit on kumottu niin monta kertaa, mutta edelleen niihin tukeudutaan - se kertoo jotain niistä vastustajista.
Saa olla eri mieltä, silti pitää pystyä ajattelemaan laatikon ulkopuolelta. On eri asia olla eri mieltä kuin olla hyväksymättä.
Arkkipiispa Kari Mäkinen kirjoitti mielestäni hyvin kirkon näkökulmasta;
Eduskunta käsittelee parhaillaan aloitetta avioliittolain muutokseksi. Tiedän monen odottavan päätöstä sisimmässään peläten ja toivoen, eri syistä.
Avioliittolakikeskusteluun tiivistyy kaksi läntisen kulttuuripiirin historiallista muutosta.
Toinen koskee avioliiton ymmärtämistä. Runsaassa sadassa vuodessa avioliiton ymmärtämisen painopiste on siirtynyt suvun jatkamisesta ja jälkeläisille turvaa tuovasta sopimuksesta kahden aikuisen ihmisen tunne- ja kiintymyssuhteen julkiseksi ja juridiseksi muodoksi.
Toinen koskee homoseksuaalisuuden ymmärtämistä. Muutamassa vuosikymmenessä homoseksuaalisuus on tullut näkyväksi ja tunnustetuksi osaksi ihmisenä olemista ja yhteiskuntaa.
Nämä muutokset ovat johtaneet tilanteeseen, jossa kysytään, voiko avioliitto yhteiskunnallisena juridisesti määriteltynä instituutiona koskea sekä hetero- että homopareja.
Päätöstä ei tee kirkko. Päätöksen tekee eduskunta. Yhteiskunnallisissa ratkaisuissa olennaista on tukeutua kultaiseen sääntöön: Mitä tahtoisitte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille. (Matt 7:12)
Päätöksellä on toki vaikutusta myös kirkkoon, mikäli avioliittolaki muuttuu. Suoria, välittömiä vaikutuksia kirkolliseen vihkimiseen ei ole. Pitkällä aikavälillä kirkolla on kolme mahdollista kulkureittiä.
1) Kirkko säilyttää vihkioikeutensa nykyisin edellytyksin. Heteropareilla on edelleen mahdollisuus kirkolliseen vihkimiseen, homopareilla ei. Tällöin avioliiton käsite ja sisältö ovat kirkollisessa vihkimisessä ja yhteiskunnan lainsäädännössä erilaiset.
2) Kirkko luopuu vihkioikeudestaan. Kirkko voi siunata maistraatissa solmitun avioliiton, jolloin on ratkaistava siunataanko sekä hetero- että homoavioliitot.
3) Kirkko säilyttää vihkioikeutensa ja laajentaa käsitystään avioliitosta käsittämään myös samaa sukupuolta olevien suhteen.
Kaikissa tapauksissa kirkossa on rauhassa paneuduttava avioliittoteologiaan ja valittava polku kirkon oman itseymmärryksen pohjalta. Pidän tervetulleena, että lakialoite on ravistellut kirkollista keskustelua. Kirkon piirissä on käytetty puheenvuoroja sekä aloitteen puolesta että sitä vastaan.
Läheisten sisarkirkkojen esimerkit osoittavat, että luterilaisen kristinuskon ja etiikan pohjalta voidaan tulla erilaisiin lopputuloksiin.
Riippumatta siitä, minkä päätöksen eduskunta nyt tekee ja millaista polkua kirkko tulee kulkemaan, sateenkaariparien ja -perheiden puolustaminen on tärkeää. Se ei minulle ole mielipidekysymys. Se on kristillisen uskon pohjalta nouseva kysymys ihmisarvosta.
Keskustelussa on syntynyt uhkakuvia. Siksi on minusta tarpeen todeta: Jos aloite hyväksytään, kenenkään avioliitto ei menetä yhtään arvostaan eikä yhdenkään lapsen asema vaarannu. Jos aloitetta ei hyväksytä, seksuaalivähemmistöjen aseman tunnustaminen ja parantaminen ei kaadu tähän. Se jatkuu kyllä. Asenteissa on tapahtunut ja tapahtuu muutosta.
Kansanedustajille rukoilen viisautta ja niille jotka sisimmässään toivovat ja pelkäävät, levollisuutta.
Avioliittolakikeskusteluun tiivistyy kaksi läntisen kulttuuripiirin historiallista muutosta.
Toinen koskee avioliiton ymmärtämistä. Runsaassa sadassa vuodessa avioliiton ymmärtämisen painopiste on siirtynyt suvun jatkamisesta ja jälkeläisille turvaa tuovasta sopimuksesta kahden aikuisen ihmisen tunne- ja kiintymyssuhteen julkiseksi ja juridiseksi muodoksi.
Toinen koskee homoseksuaalisuuden ymmärtämistä. Muutamassa vuosikymmenessä homoseksuaalisuus on tullut näkyväksi ja tunnustetuksi osaksi ihmisenä olemista ja yhteiskuntaa.
Nämä muutokset ovat johtaneet tilanteeseen, jossa kysytään, voiko avioliitto yhteiskunnallisena juridisesti määriteltynä instituutiona koskea sekä hetero- että homopareja.
Päätöstä ei tee kirkko. Päätöksen tekee eduskunta. Yhteiskunnallisissa ratkaisuissa olennaista on tukeutua kultaiseen sääntöön: Mitä tahtoisitte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille. (Matt 7:12)
Päätöksellä on toki vaikutusta myös kirkkoon, mikäli avioliittolaki muuttuu. Suoria, välittömiä vaikutuksia kirkolliseen vihkimiseen ei ole. Pitkällä aikavälillä kirkolla on kolme mahdollista kulkureittiä.
1) Kirkko säilyttää vihkioikeutensa nykyisin edellytyksin. Heteropareilla on edelleen mahdollisuus kirkolliseen vihkimiseen, homopareilla ei. Tällöin avioliiton käsite ja sisältö ovat kirkollisessa vihkimisessä ja yhteiskunnan lainsäädännössä erilaiset.
2) Kirkko luopuu vihkioikeudestaan. Kirkko voi siunata maistraatissa solmitun avioliiton, jolloin on ratkaistava siunataanko sekä hetero- että homoavioliitot.
3) Kirkko säilyttää vihkioikeutensa ja laajentaa käsitystään avioliitosta käsittämään myös samaa sukupuolta olevien suhteen.
Kaikissa tapauksissa kirkossa on rauhassa paneuduttava avioliittoteologiaan ja valittava polku kirkon oman itseymmärryksen pohjalta. Pidän tervetulleena, että lakialoite on ravistellut kirkollista keskustelua. Kirkon piirissä on käytetty puheenvuoroja sekä aloitteen puolesta että sitä vastaan.
Läheisten sisarkirkkojen esimerkit osoittavat, että luterilaisen kristinuskon ja etiikan pohjalta voidaan tulla erilaisiin lopputuloksiin.
Riippumatta siitä, minkä päätöksen eduskunta nyt tekee ja millaista polkua kirkko tulee kulkemaan, sateenkaariparien ja -perheiden puolustaminen on tärkeää. Se ei minulle ole mielipidekysymys. Se on kristillisen uskon pohjalta nouseva kysymys ihmisarvosta.
Keskustelussa on syntynyt uhkakuvia. Siksi on minusta tarpeen todeta: Jos aloite hyväksytään, kenenkään avioliitto ei menetä yhtään arvostaan eikä yhdenkään lapsen asema vaarannu. Jos aloitetta ei hyväksytä, seksuaalivähemmistöjen aseman tunnustaminen ja parantaminen ei kaadu tähän. Se jatkuu kyllä. Asenteissa on tapahtunut ja tapahtuu muutosta.
Kansanedustajille rukoilen viisautta ja niille jotka sisimmässään toivovat ja pelkäävät, levollisuutta.
Kumpi kuvista on todennäköisempi, jos lakialoite menee läpi?
Täältä voi lukea lisää hyviä tekstejä aiheesta:
Teppo Säkkinen blogissaan
PikkuSquare blogissa Sesa Wo Suban
Ei kommentteja
Kiitos kun kommentoit! You just made my day a bit better.