Lahjoja

Minä myönnän olevani vähän materialisti - olen tainnut myöntää sen joskus aiemminkin. En kuitenkaan varsinaisesti pidä lahjojen saamisesta, tai pidän toki, jos itse saan päättää lahjan. Toisin sanoen olen suhteellisen tarkka siitä mitä tahdon ja mistä pidän. Rakastan puolestaan lahjojen ostamista ja uskallan sanoa olevani siinä melko taitavakin. Ostankin usein pieniä lahjoja ystävilleni, en vain ostamisen ilosta ja pyrin välttämään turhuuksia, mutta jos näen jotain, joka on aivan ystäväni näköistä ostan sen. Lahjoja annan ihan vaan vaikka maanantaina, mutta myös syntymäpäivät ja joulu yms ovat kivoja aikoja ajatella ystäviä ja antaa lahjoja. 

Mieheni kulttuuriin lahjojen antaminen ei kuulu. Hyvin yksinkertaisesti - lahjoja ei anneta syntymäpäivänä eikä vuosipäivinä eikä hääpäivinä, ei oikeastaan ollenkaan. Lapsille ostellaan välillä yllätyksiä, ehkä lähinnä muslimien juhlapyhien aikaan. Muslimien juhlapyhien aikaan saatetaan ostaa myös muille perheenjäsenille uusia vaatteita ja sellaisia, naapureille annetaan ehkä lihaa tai muuta tarpeellista. Lahjoja jos annetaan, niin ne ovat kaikenkaikkiaan melko käytännöllisiä. En tokikaan tiedä, miten rikkaammissa perheissä toimitaan - todennäköisesti aika eri tavalla. 

Välillä nämä kaksi kulttuuria kokevat melkoisia yhteentörmäyksiä. 

Nimittäin, vaikka en varsinaisesti lahjoista pidäkään, olisi silloin tällöin kiva saada jotain pientä - esimerkiksi syntymäpäivänä ja hääpäivänä. Olen tässä vuosien mittaan jo oppinut, että ei kannata odottaa kun vain petyn. Toisaalta olisi kivaa saada jotain ihan pientäkin, jotain, mikä osoittaisi että mieheni tuntee minut ja ajattelee minua - ihan kuin en muuten sitä tietäisi. Olen kyllä saanut miestäni vähän koulutettua, nimittäin ajoittain kaupasta kulkeutuu kotiin kukkasia - ja niitä rakastan.  Sainhan banaanipuunkin ja äitienpäivänä sain kukkasia. Olin tosin molemmilla kerroilla mukana ja vihjailin koko kauppareissun asiasta. Pikkuhiljaa pientä koulutusta. 

Mielenkiintoista on myös muuten seurata suomalaisen ja toisen kulttuurin perinteiden törmäystä. Mieheni on saanut suomen kielen kurssilta useita kavereita, jotka eivät luonnollisestikaan ole kantasuomalaisia. Vappukarkeloihimme hän oli kutsunut useampia ja joitain saapui paikallekin. Kaksi Aasian suunnilta kotoisin olevaa herraa toi meille tuliaisiakin - minulle kukkasia ja miehelleni Koskenkorvaa. Olivat varmaankin kysyneet joltain, että mitä suomalaiset tuovat tuliaisina - ja onhan esimerkiksi viinipullo melko tavallinen tuliainen. Kukat toimii aina, mutta pakko sanoa, että tuo Koskenkorva ei meidän taloudessa ollut se suurin menestys. Naurattaa vieläkin, kun avaan kaapin ja näen nuo pullot. 

Muistan kun serkkuni sai lapsen, niin hänen miehensä toi jo sairaalaan serkulleni kiitoslahjaksi korun. Minusta se oli vallan kaunis ajatus - onhan äiti synnyttäessään tehnyt melkoisen työn ja ihanaa mieheltä muistaa äitiä tuolla tapaa. Minä en moista lahjaa odottele, vaikka varmasti sellaisen saisin kun vain sanoisin, että parempi olisi ostaa. Olen kuitenkin salaa haaveillut ja rakastunut useampaankin Kalevala-koruun. Kalevala-korut ovat suuri rakkauteni ja minulla niitä useampi onkin. 

Tällä hetkellä olen rakastunut tähän riipukseen;

Voisin antaa miehelleni kuvan ja toivoa tätä lahjaksi, mutta en ehkä taida. Hinta kun vastaa viikon ruokaostoksia, niin tässä vaiheessa taidan ennemmin valita ruokapuolen. Jospa saisin sairaalaan levyn suklaata ja kotiin vaikka kimpun kukkia odottamaan. Olisin tyytyväinen äiti silloin. 

Mutta onhan se kaunis, eikö olekin?