Sallittuja ajatuksia?

Kuluvana viikonloppuna vietettiin erään ystäväni polttareita. En olisi vuosi sitten uskonut, että jättäisin kyseiset juhlinnat väliin, mutta niin lopulta kävi. Pitkään pohdin osallistumista, mutta lopulta oli pakko hyväksyä se, että ei enää jaksa - mikä sitten lopulta käynnisti aikamoisen pohtimisen. 

On mielenkiintoista (ja toisaalta vähän surullista) huomata se, miten elämäntilanteiden muutokset vaikuttavat esimerkiksi ystävyyssuhteisiin. Lukuisat ystäväni ovat vuosien varrella tulleet hyvinkin erilaisista ympyröistä - on ystäviä lapsuudesta ja kouluajoilta, ystäviä harrastuksista ja työpaikoista. Joidenkin ystävien kohdalla on vaikea edes määrittää, missä lopulta tutustuttiin - eikä se ole tärkeääkään. Olen ollut vuosien varrella kiitollinen aivan jokaisesta ystävästäni ja harmitellut, kun jonkun kanssa välit ovat viilenneet - toisaalta olen myös huomannut, että yllättävät tilanteet ajavat taas yhteen ja ystävyys palaa vanhoihin uomiinsa.

Jollain tapaa ystävyyssuhteisiin vaikuttaa aina myös ne valinnat, mitä omassa elämässään tekee. Itse olen huomannut, että lähtö Gambiaan ja pian sen jälkeen muutto Helsinkiin ovat vaikuttaneet paljonkin ystävyyssuhteisiini. Olen toisaalta saanut elämääni monta erityistä ihmistä, enkä kadu tekemiäni päätöksiä ja valintoja, mutta toisaalta olen myös jollain tapaa menettänyt useampia ystäviäni - osan vähän huomaamattakin. Joihinkin suhteisiin välimatka ei ole vaikuttanut, oikeastaan päinvastoin - se on vain lähentänyt. Mutta joihinkin ystävyyssuhteisiin välimatka on lähes lyönyt viimeisen naulan - ehkä on joissain tapauksissa hyväksyttävä se, että on aika jatkaa matkaa. Onhan aina olemassa hyvät muistot. Mutta on myös jotenkin raskasta huomata esimerkiksi se, että ystävä, jonka kanssa vuosia sitten teki lähes kaiken yhdessä on saanut lapsen, ilman että itse edes tiesin hänen olevan raskaana. Tai se, että kaksi ystävää joiden kanssa jakoi paljon vuosia sitten, suunnittelee nyt häitä, mutta itse on asiassa täysin ulkopuolinen. Tai pieniä asioita, kuten se, että joku ystävä tulee Helsinkiin ja kaipailee seuraa, mutta ei soita sinulle. 

Oikeastaan nyt lähdin ihan sivuraiteille, koska ystävyys ei loppuviimein ollut se, mitä aloin pohtimaan joutuessani jättämään polttarit väliin. Vaan siis valinnat. Elämähän on täynnä valintoja - se on fakta. Joissain tilanteissa kaikkeen ei voi aina vaikuttaa, mutta pääasiassa elämä on sellaista, millaista siitä tekee - poikkeuksia toki on. Minä en tällä hetkellä tahtoisi valittaa elämäntilanteestani, enkä oikeastaan valitakaan, mutta saanko silti olla vähän tyytymätön. Onko se sallittua? Onko sallittua ajatella välillä, että perhanan muksut kun nyt halusitte tähän maailmaan. Kun äiti vielä tahtoisi mennä ja touhuta ja osallistua polttareihin ja häihin ja matkailla ja esitellä iskälle kesäisen kaunista Suomen maata. Olen toki onnellinen tulevista lapsista ja odotan sitä kaikkea, mitä vielä päästään yhdessä heidän kanssa kokemaan. Odotan sitä, että näen heidän kasvavan ja kehittyvän - minua kiehtoo se, millaisia tyyppejä meille tulee ja millaista elämä tulee seuraavina vuosina olemaan. Mutta samalla minua harmittaa se, että emme ehtineet seikkailla ympäri maailmaa kaksistaan ja kokea kaikenlaista jännittävää. Kuten sanottu, elämä on täynnä valintoja. Ehkä sitten eläkepäivillä päästään seikkailemaan - jos joskus eläkkeelle muka päästäisiin. 

--

Pohdintoja näin sunnuntai aamupäivään. Nyt ehkä lähdemme kokeilemaan, josko vielä jaksaisin Maailma kylässä - festareilla hetken haahuilla. Ja toivon, että tuo polttarisankariystäväni on saanut nauttia ainutlaatuisesta viikonlopusta - toivon myös, että ehkä häihin mekin pääsemme osallistumaan. 


9 kommenttia

  1. Todella tuttuja tunteita tuolta parin vuoden takaa, oikeastaan vielä lähempääkin. Pitkään kipuilin sitä, miten omat valintani ovat vaikuttaneet siihen, että elämäni on erilaista kuin ennen. Nyt, kolme vuotta noista pahimmista identiteettikriiseistä, voin sanoa että ollaan siinä tilanteessa että olen tyytyväinen tilanteeseeni juuri sellaisena kuin se on :) Tärkeää kirjoittaa ja pohtia!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se jotenkin selkeyttää omaa päätäkin kun kirjoittaa ja pohtii :) Mutta niin, tyytyväinen ja onnellinen olen minäkin, mutta kuitenkin pyörii päässä se, millaista elämä toisaalta voisi myös olla.

      Poista
  2. Itse olen huomannut samoja juttuja, ja ehkä juuri selkeimmin niissä tilanteissa, joissa ystävä on saamassa/sanut lapsen ja siirtynyt nk. perhe-elämään. Harmillista se on huomata kymmenien vuosien ystävyyden olevan siinä vaiheessa, että jos jotain on, niin itse ei olekaan se, joka ensimmäisten joukossa saa tiedon asiasta.. Harmillista - mutta toisaalta, jotain on vielä jäljellä, jota vaalia ja parantaa eteen päin nykyiseltä pohjalta. Vaatii ehkä sellaista avarakatseisuutta ja suvaitsevaisuuta hyväksyä ja sietää sitä, että ollaan erilaisissa elämäntilanteissa, sekä samalla tavalla työtä, aikaa ja vaivaa kuin parisuhteenkin hoitaminen, mutta tätä ehkä harva tiedostaa ja/tai toteuttaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Harmillista se tosiaan on! Elämä menee kaikilla eteenpäin, mutta samalla tiet erkanevat ja se harmittaa, vaikka on kovin luonnollistakin. Aikaa sekä vaivaa ystävyyssuhde tosiaan tarvitsee, siinä missä parisuhdekin - ehkä vähän eri tavalla kylläkin. Joskus harmittaa sekin, jos itse on ainoa joka laittaa ystävyyteen aikaa - silloin yleensä huomaakin, että ehkä tiet ovat erkanemassa..

      Poista
  3. Minusta ainakin kuvailemasi tuntemukset ovat ”sallittuja”. Sellaisia me (ainakin minusta) ihmisinä olemme, ristiriitaisia. Itse haikailen yhtenä päivänä lapsellisten kerhoon, mutta seuraavana päivänä kaikki siihen liittyvä ahdistaa.

    Opettelen hyväksymään, että niin se on, ainakin minun kohdallani, että voi haluta ja tahtoa keskenään ristiriitaisia asioita. Eikä se tarkoita, etteikö sitten kuitenkin olisi tyytyväinen omaan elämäänsä ja niihin tehtyihin valintoihin.

    Halauksia täältä. Ilmoita jos päädytte tänne visiitille.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ristiriitaisia, se on totta. Jotain tahtoo ja samalla ei tahdo - ehkä jonkinlaista pelkoakin on? Tyytyväinen ja onnellinen ainakin itse olen kyllä, vaikka kaihoankin samalla kaikkea sitä, mitä en voi enää saada. Siis ristiriitaista, se on aika täydellisesti kuvaava sana.

      Halauksia takaisin! Olin niin rohkea, että lisäsin sinut jopa Facebook-kaveriksi, kun jo pitkään on Fb sitä ehdotellut. Ilmoitellaan, jos siellä päin liikutaan ja sama, jos liikutte täällä :)

      Poista
  4. Kaikki tunteet ja ajatukset on musta sallittuja ja on äärimmäisen hyvä, että niitä pohtii ja pähkää. Itse olen kokenut paljonkin myös niitä ikäänkuin "kiellettyjä, negatiivisia tunteita" etenkin vauva-aikoina. Mutta niistä puhuminen ja jakaminen oli ainakin mulla just se avainsana. Harva asia on pelkästään puhtaasti ihanaa. Etenkään äitiys (tämä vain minun mielipide). Kyllähän se tietty sitten myös antaa julmetusti ja niinä mahtavina hetkinä ei edes muista ajatelleensä negatiivisia juttuja.

    P.S. Iso tykkäys myös masukuville. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos täälläkin :D

      Paljon on tullut pohdittua ja pähkäiltyä kaikenlaista tässä odotusaikana kyllä. Varmasti jatkuu lasten synnyttyä. Minusta Sinkkosen Jari sanoi hienosti eräänä koulutuspäivänä, että "lapsi on aina välillä ihan kiva". Hän puhui siis siitä, miten lastaan toki rakastaa aina, mutta ei siitä aina tarvitse pitää. Minusta se oli jotenkin armollista.

      Poista
    2. Sinkkoselle ylävitonen (en kyllä koskaan käytä tota sanontaa, en tiedä mistä se putkahti mieleen). Hyvä kuitenkin :D.

      Poista

Kiitos kun kommentoit! You just made my day a bit better.