Eräänlaista avuttomuutta

Minä olen aina ollut huono pyytämään apua, tai ainakin niin kauan kuin muistan. Joissain asioissa senkin taidon hallitsen, mutta olen myös tottunut laittamaan itseäni äärirajoille, koska en raaski apua pyytää. Tosin tämän kevään aikana olen useampaan otteeseen todennut, että vaikka osaisi pyytää, niin apua ei välttämättä saa ja päättänyt vain kestää joitain asioita. 

Mutta niin. Minua on kovin jopa tietyllä tapaa ahdistanut se, miten paljon painotetaan avun tarvetta kaksosten synnyttyä - ilman apua ei pärjää tyylisesti. Toki olen jollain tapaa valmis ottamaan apua vastaan, mutta uskon että pärjätään ihan hyvin itsekin. Minulle on jokseenkin stressaavampi ajatus se, että täällä olisi koko ajan joku "ylimääräinen", enkä saisi itse olla vastuussa (ja hallinnassa) kotonamme. Myönnän siis olevani jonkin sortin kontrollifriikki ja minua ahdistaa, jos tietyt asia tehdään eri tavalla kuin mihin olen tottunut. Meille on mainostettu perhetyötä ja opiskelijoita, on annettu neuvolasta lippua ja lappua, perhevalmennuksessakin painotettiin avun tärkeyttä. Katsotaan syksyllä asiaa uudestaan, mutta saanko asennoitua niin, että pärjätään ihan kaksistaankin. 

Tämä kykenemättömyyteni ottaa apua vastaan on jollain tapaa konkretisoitunut myös muuten raskausaikana. Enää ei esimerkiksi kumartuminen tunnu hyvältä ja kiroan aina, kun jotain tiputan lattialle - kuitenkin usein myös nostan tiputtamani asian, vaikka voisin pyytää esimerkiksi miestäni apuun. En myöskään enää esimerkiksi saa varpaan kynsiä leikattua tai lakattua ja haaveilen siitä, että joku tekisi sen puolestani - tällaisissa asioissa se sisko olisi kiva, koska sellaiselta ehkä kehtaisin pyytääkin apua. On muuten ristiriita siinä, että toivon kelien lämpenevän niin paljon että voisin unohtaa joka aamuisen sukkien jalkaan tappelun, mutta toisaalta en halua jalkojani esitelläkään ja mielelläni peitän ne sukilla - suuret ovat ongelmat tässä arjessa. Onhan toki moni tarjonnut apuaan - siinä kynsien leikkaamisessa/lakkaamisessakin ja mieheni tarjoutuu usein auttamaan sukkien laitossa, mutta kun aina vaan vastaan "ei kiitos, pärjään kyllä". Ihanaahan sekin jo on kun joku vain tarjoutuu auttamaan.

Olen myös kehittänyt jonkin sortin ahdistuksen synnytykseen liittyen. Nimittäin silloin kun ole kipeä tai minuun sattuu, olen mieluiten yksin. Ajatus synnytyssalista, jossa on minun lisäkseni mieheni sekä pari kätilöä ja lääkäriä on alkanut ahdistaa ihan suunnattomasti. Varsinkin, kun tapaamistani lääkäreistä 8/10 on ollut ääliöitä, jotka eivät osaa kohdata ihmistä - kiva saada sellainen kaveriksi kun synnyttää. Ja kuunnellaanko minua, jos pyydän apua synnytyksessä? Vai ohitetaanko asia, kuten niin moni muukin. 

Olen kiinnittänyt muutenkin huomiota siihen, millaista onkaan olla tietyllä tapaa avuton tässä maailmassa. Itse kuitenkin kaikesta huolimatta jaksan vielä hyvin ja pärjään itsenäisesti, mutta moni ei pärjää. Esimerkiksi bussilla matkustaessa mieleeni herää usein kysymys "mitä vikaa on siinä ikkunapaikassa?". Bussi saattaa olla täynnä ja ihmisiä seisomassa, mutta silti joku kokee, että on ok pitää omaa laukkua viereisellä penkillä. Olen kiinnittänyt huomiota siihen, tarjotaanko vanhemmille ihmisille paikkaa bussissa - minun havaintoni on, että ei tarjota. Väsyneenä bussipysäkillä seisoessa olen meinannut pillahtaa itkuun, kun pysäkin penkki on varattu parilla laukulla, joiden omistajat seisovat vieressä. Tuossakaan tilanteessa minä en ole osannut pyytää, että pääsisin istumaan, ja pohdinpa, että kuinka moni pyytää? 

Olenpa pohtinut, että ollaanko me vähän itsekästä kansaa? 

En tahtoisi ajatella niin, mutta jotenkin on tullut viime aikoina sellainen olo, että en tahtoisi uppoavaan laivaan muiden suomalaisten kanssa. Ajatusmalli tuntuu monella olevan kovin itsekeskeinen, mihin toisaalta tämä yhteiskunta ajaakin. Olisiko kuitenkaan niin iso juttu esimerkiksi luovuttaa paikkaa bussissa vanhukselle tai vaikka raskaana olevalle? Tai pitää ovea auki kaupassa perässä tulevallekin? Tai vaan kysyä joltakulta tarvitseeko hän apua, jos hän siltä näyttää? 

Tulipa sekalaisenlaista tekstiä. Niin monta ajatusta, jotka ovat isossa solmussa. Saitteko jotain irti tästäkin sotkusta? 


8 kommenttia

  1. Muakin ahdisti odottaessa se "yksinhuoltajana ei sitten pärjää yksin" -jauhanta. Ei se ollut sillä tavalla totta miltä silloin kuulosti - nimenomaan ei tarvitse olla niin että "nurkissa häärää koko ajan joku ulkopuolinen".

    Mutta oli siinä osa totta, sillä lailla että on vain totuttava "joustavampaan" elämään jossa ei tee kaikkea yksin vaan sompailee eri ihmisten avun varassa. Ei se tarkoita kodin ja elämän luovuttamista ulkopuolille, vaan jotenkin sellaista soveltavaa elämäntapaa: että totuttelee siihen että tuolloin ottaa mummi hoitoon ja tuolloin kummi, tai että pystyy välillä antamaan jonkun muun vaikka siivota sillä välin kun itse nukkuu (pikkuvauva-aikana).

    Kyllä, te pärjäätte itse - mutta kyllä, pärjääminen edellyttää, että osaa pyytää JA ottaa vastaan sen verran apua, että ei pimahda. Että ENNEN kuin prakaa väsymyksensä alle, järjestää sopivaan kohtaan hoitoapua. Ja että ERITYISESTI osaa pyytää myös sitä lähintä, miestä, auttamaan. En ole ollut parisuhdevanhempi, mutta olen äiti, ja voisin kuvitella, että minulle kävisi parisuhteessakin niin että omisin itselleni vauvan hoitovastuuta ja sitten itkisin kun toinen ei itse tajua lukea ajatuksiani ja tulla ryöväämään vauvaa minulta. Eli varsinkin kun on kaksoset, miestä täytyy varmaan siinä alussa lähestulkoon käskyttää "tee noin, tee näin" koska äitinä jotenkin on vain pakko tehdä kaikkea heti ekasta sekunnista, mutta miesten on opittava siihen... Ja sinun täytyy osata alusta saakka pyytää.

    Toivottavasti tuo ei kuulostanut tyhmältä, en ole tietävinäni millaista vanhemmuus on parisuhteessa, nämä ovat vain omia ajatuksiani.

    Mutta niin. Olen ihan varma, että teille muodostuu hyvä omanlaisenne arki joka on teidän käsissänne - kunhan otatte vähän joustoa, ja apua vastaan.

    Niin, ja siellä bussissa saa todellakin ärähtää että voisitteko päästää minut istumaan, ODOTAN KAKSOSIA. :D Minua ärsytti sama asia niin maan prkleesti. Nyt on sopiva hetki opetella pitämään puoliaan, sitten siinä vauvaputkessa se voi olla vähän ylitsekuormittava lisä opeteltavaksi.

    PS. Voisitko jutella synnytyksestä etukäteen jonkun kanssa? Tärkeintähän on, että se menee kuten sinä itse toivot ja haluat. Menetkö Kättärille? Mulla ainakin oli siellä todella ihanat kätilöt, jotka kuuntelivat toiveitani ja olojani.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Varmasti muodostuukin se omanlainen arki, ja minun on epäilemättä pakko opetella tuota avun vastaanottamista. S on onneksi siinä jotenkin parempi, ehkä afrikkalaisittain on luontevampaa yhteisöllinen kasvatus ja avun vastaanottaminen.. Mutta minua häiritsee se, että jollain tapaa pelotellaan tulevalla arjella - eiköhän se omalla painollaan mene kuitenkin eteenpäin.

      Meillä on synnytys Naistenklinikalla. Kätilöt eivät minua niin ahdista, enemmänkin ne ääliölääkärit, keitä olen kevään mittaan kohdannut. Olen jotenkin ollut aistivinani, että kovin paljon omilla toiveilla ei tässä tilanteessa ole painoa, niin ehkä jotenkin sekin häiritsee. Ja ahdistaa se ihmismäärä! Ehkä neuvolassa ensi viikolla puhun asiasta, kun hoitaja on tosi mukava. Tuolla Naistenklinikalla en enää halua avata suutani, ei siitä ole ollut iloa aiemminkaan.

      Poista
  2. Avun pyytämiseen ja vastaanottamiseen tarvitaan ison kynnyksen ylitys. Luota kuitenkin siihen että tunnistat itse sen hetken kun avun pyytäminen tuntuu sopivalta. Itse olen myös melkoinen kontrolli friikki. Uusi asenne oli kuitenkin opeteltava poikamme sairastuttuaan vakavasti ja vammauduttuaan vaikeasti. Sairaalasta kotiutuessa kaikki tarjosivat apuja, mutta juurikin tuo ajatus ulkopuolisesta siivoamassa meidän sotkuja tuntui niin naurettavalta että taisin muutaman kerran naurua pidätellen torpata tuollaiset ajatukset sen samantein. Arki rullasi eteenpäin, mutta jossain välissä aloin vähän puutua kotona pyörivään arki rutiinin. Olemme todella sidoksissa koti ympäristöön joten omat senät ja hiljaiset päivät alkoivat tehdä tehtävänsä. Siinä hetkessä tuntui juuri oikealta pyytää apua. Kynnys oli silti tuntuva, mutta sen ensimmäisen askeleen otettuaan asia tuntui hyvin luonnolliselta :)
    Neuvolan kautta saimme perhetyöntekijän, joka on aivan suunnaton apu mutta myös mitä parhain persoona juuri meidän pojan hoitoon!

    Ja synnytyksestä, uskon että useimmiten synnytyksessä mennään äidin tahdin mukaan, tietysti kuitenkin pitäen silmällä sekä pienkaisten että äidin hyvinvointia. Jos synnytys etenee turvallisesti niin saatte varmasti omaakin rauhaa. Joukko asiantuntijoita saapuu paikalle vasta tarpeen tullen :) Siinä vaiheessa kun kivut ovat kovimmillaan niin muiden läsnäoloa ei edes huomaa, kyllä luonto hoitaa ja ohjaa tavallaan :) Kokemuksia on toki monenlaisia, mutta halusin vain kertoa oman positiivisen kokemuksen. Tsemppiä synnytykseen ja toivon kovasti että myös sinä saisit siitä muiston jota muistella hyvillä mielin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi :) On helpottavaa, että ei se avun pyytäminen muillekaan ole niin helppoa. Ehkä itsekin osaan tarvittaessa pyytää.

      Poista
  3. Hhah, mä ainakin oion isoa mahaani aina bussissa istuessani, ja jos joku kehtasi pitää laukkua penkillä niin loin murhaavan katseen ja istuin alas, kyllä ne yleensä ne laukut siinä vaiheessa pois veti :D Mutta täytyy sanoa että meillä kyl huomaa kuinka bussissa tarjotaan niille vanhuksille paikkoja ym.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voisin kuvitella, että siellä ollaan vähän huomioivampia! Ehkä suomalaisetkin oppii vielä :I

      Poista
  4. Mun oma sekä monien ystävien kokemus on ollut vauva-ajoista, että paljon enemmän olisi pitänyt ottaa apua vastaan, että aika väsyksiin sitä itsensä antoi mennä ja ihan turhaan. Avuntarvetta ei mun mielestä aina kyllä kovin hyvin tunnista tai halua myöntää, koska haluaa jotenkin näyttää että pärjää kyllä lapsensa kanssa. Näin jälkiviisaana aatellen, ihan tosi typerää. Toki voi pärjätä, mutta tarviiko? Eikö ole kivempi kantaa yhdessä lapsista vastuuta ja huolta, vähän siläl tavalla yhteisöllisen afrikkalaisesti :).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo afrikkalainen yhteisöllisyys olisi ihanaa, mutta kun ei istu omaan päähän täällä :D Siellä varmasti olisikin jotenkin helmpompaa ja enemmän itsestäänselvyys. Meillä on vielä vallalla vähän se ajatusmalli tosiaan, että pärjätään kyllä - mutta hyvä kysymys oli se, että tarviiko? Olen vaan niin suorittaja ja kontrollifriikki, että täytyy löytää sellainen oma kultainen keskitie.

      Poista

Kiitos kun kommentoit! You just made my day a bit better.