Perjantai-illan ihmeet

En tosiaan arvannut vielä synnyttäväni, kun viimeisen kerran lääkäriin suunnattiin. Siksipä hieman pää meni pyörälle, kun lääkäri-setä totesi että tänään taidetaan tämä homma käynnistää. Jätettiin sairaalakassikin kotiin, kun en uskonut että sille olisi tarvetta - onneksi oli sentään pakattuna! Tuon lääkärin tarkastuksen jälkeen suunnattiin osastolle, missä sain pukeutua tyylikkäisiin sairaalavaatteisiin ja jäin odottelemaan käynnistystä. Lounastakin sain syödäkseni - oli sen verran pökerö olo, että ensin meinasin jättää välistä, mutta onneksi lopulta söin. Meni nimittäin sujuvasti reilu 24 tuntia siihen, kun seuraavan kerran ruokaa sain.  

Synnytys käynnistettiin puhkaisemalla kalvot iltapäivällä kahden aikaan - operaation tehnyt lääkäri kysyi mielestäni hauskasti, että oliko käynnistyksestä päättänyt lääkäri maininnut jotain syytä. Ihmetteli siis ilmeisesti sitä, miksi käynnistettiin eikä odoteltu luonnollista käynnistymistä - sen verran oli jo viitteitä siitä, että todennäköisesti homma olisi itsestäänkin lähtenyt käyntiin lähipäivinä. Tuon kalvojen puhkaisun jälkeen lähtikin tapahtumaan suht nopeaan. Lapsivettä tuli ihan tulvimalla ja supistukset alkoivat nopeasti, vaikka lääkäri oli varoitellut että saattaa kestää useitakin tunteja. 

Olin tuossa vaiheessa osastolla yksin, koska mieheni lähti käymään kotona hakemassa tavaroita ja ostamassa itselleen ruokaa yöksi - edelleenhän hänellä oli tuolloin paasto meneillään. Minua ahdisti ennen synnytystä eniten tuo sairaalassa olo; en ole ikinä sairaalassa ollut, mutta ajatus ahdisti kovasti. Olikin melkoisen raskasta olla yksin väsyneenä ja supistusten kanssa kipuillessa osastolla. Toisaalta olin kyllä tyytyväinen, ettei huoneessa ollut muita odottajia, vaan sain olla ihan rauhassa. Kovin kauaa ei myöskään kestänyt tuo mieheni kotireissu, vaan suht pian sain hänet seurakseni - se helpotti ahdistustakin. 

Käynnistyksen jälkeen meni kuutisen tuntia siihen, että siirryttiin synnytyssaliin. Olin pärjännyt tuohon saakka melko hyvin kipujen kanssa ja synnytyssalissa sain hengitellä ilokaasua, mikä aiheutti itselleni vaan pahan olon. Epiduraalin otin lopulta, vaikka olin aiemmin sanonut, että en sitä haluaisi - jännästi kivut vei voiton tuossa vaiheessa. Tosin jos nyt saisin valita, valitsisin ehkä toisin, nimittäin tuo epiduraalin laittaminen ei ollutkaan ihan pikkujuttu. Lääkäri kysyi useampaan otteeseen, onko minulla notkoselkä ja taisteli tosissaan, että löysi sopivan paikan laittaa lääke. 

Suunniteltiin tuon epiduraali operaation jälkeen ponnistusvaihetta kätilön kanssa ja hän laittoin tavaroita valmiiksi lapsia varten. Minun omat mielikuvani tuosta tilanteesta ovat jokseenkin hataria, mutta muistan sen odottamisen tunteen - kohta pääsisi hommiin. Se tunne musertui kun lääkärit saapuivat paikalle. Hetken tarkkailtuaan lasten sydänääniä, he nimittäin totesivat, että pienen neiti Bn sydän ei kestä siskonsa syntymää ja sitten rullattiinkin kohti leikkaussalia kiireelliseen sektioon. 

Voin kertoa, että siinä sairaalakäytävän kattoa sängystä tuijotellessa oli tunnelmat kovin ristiriitaiset. Nopeasti lähtee tapahtumat käyntiin, kun lääkärit sen päättävät. Pian oltiin jo leikkaussalissa ja ympärillä hääri varmaan reilusti yli kymmenen ihmistä - tai siltä se tuntui. Minut puudutettiin tehokkaasti niin, että lopulta en tuntenut edes käsiäni. Verho nousi rinnan kohdalle ja pian jo leikattiin - se oli jännittävä tunne, koska en tuntenut mitään, mutta kuitenkin tunsin että jotain tapahtuu. Hyvinkin pian kuului ensin yksi hyvin tehokas rääkäisy ja heti perään toinen - lääkäri sanoi ensin neitien syntyneen samalla minuutilla, mutta virallisesti toisen syntymäaika on 22:43 ja toisen 22:44. 

Kovasti lähti meidän neideistä ääntä kätilöiden/hoitajien heitä putsaillessa ja tutkiessa. Pian heitä tarjottiin minulle rinnalle, mutta koska tuo puudutus oli vienyt myös käsistäni täysin tunnon, en voinut heitä turvallisesti syliin ottaa. Ensi ihokontaktin saivat isältään onneksi ja isä sai myös syöttää heitä ensimmäistä kertaa. Ensimaitona saivat luovutettua rintamaitoa, mihin kätilö kysyi luvan molemmilta vanhemmilta. 

Minä makailin vajaan tunnin verran putsailtavana ja ommeltavana leikkaussalissa, minkä jälkeen pääsin lepäilemään heräämöön. Jo leikkaussalissa joku hoitajista kehotti sulkemaan silmät ja lepäämään, mutta unta ei tuossa tilanteessa kyllä saanut. Heräämössä tuntokin alkoi pikkuhiljaa palautumaan ruumiiseen ja tärinät olivat melkoiset. Sain olla ihan rauhassa yksin heräämössäkin, ilmeisesti ei muita synnyttäjiä ollut koko osastolla - ainakin siis henkilökuntaa riitti minulle saakka. Heräämössä sain tytöt ensi kertaa syliin ja siinä vasta sanoin kuvaamaton tunne. 

Yöksi siirryttiin jo lapsivuodeosastolle, mistä saatiin perhehuone. Vietettiinkin tuolla lopulta neljä päivää; perjantaista tiistaihin. Sen jälkeen ollaan harjoteltu elämää kotona. 

--

Tietyllä tapaa kipuilen tuota synnytystä edelleen. Vaikka ymmärrän hyvin lääkärien tekemän päätöksen ja koen, että se olis täysin oikea päätös lasten kannalta, on siinä silti ollut käsittelemistä. Sektio oli se, mitä en olisi halunnut, joten tuntuu siltä, että jotenkin epäonnistuin. Realistisesti ajatellen ymmärrän, että niin ei ole, mutta mieli ei aina toimi niin järkevästi. Luulen, että joudun käsittelemään asiaa vielä jonkin aikaa ja onneksi on myös mahdollisuus puhua asiasta vielä hoitohenkilökunnan kanssa. Sektiopäätöksen tehnyt ja leikkauksen suorittanut lääkäri itse asiassa kävi asiaa minun kanssani läpi jo sairaalassa ja sanoikin, että ristiriitaiset tunteet ovat ihan normaaleja. Ajan kanssa niistä ehkä pääsee yli - toivottavasti seuraavan synnytyksen saan hoitaa alateitse, jos sellainen vielä eteen joskus tulee. 

--

Tänään meidän neidit on jo kahden viikon ikäisiä. 

Uskomatonta.