Tavallinen suomalainen perhe

Olen aina haaveillut isosta ja kovaäänisestä perheestä. Sellaisesta jenkkileffa tyylisestä perheestä, joka kokoontuu sunnuntaisin saman pöydän ääreen ja pelailee juhlapäivinä yhdessä pihapelejä - tiedättehän mitä tarkoitan? Minun lapsuuden perheeni ei ole kovin iso, eikä kovin kovaääninenkään - mutta erittäin rakas kyllä. Gambiasta löysin sen ison ja kovaäänisen perheen; sellaisen perheen, jossa syödään yhdessä isolta lautaselta ja vietetään aikaa mangopuun alla istuen.

Lapsuuden ja aikuisuuden välissä ehdin jo päättää, etten tahdo omaa perhettä perustaa. Jotenkin ajattelin, että vaikka olen aina rakastanut lapsia, ei ole minun juttuni saada omia. Ajattelin, että voin antaa kaiken äidillisen rakkauteni (sitä nimittäin riittää) maailman orpolapsille. Haaveilin lähteväni töihin kehitysmaihin tai ehkä pakolaisleirille ja ottavani suojiini kaikki paikalliset orpolapset - olisin ollut auntie Ansku.

Lähdin toteuttamaan tuota haavetta Gambiaan - ajattelin, että se on ensimmäinen etappi, eräänlainen harjoitus ja tutustuminen. Mutta johan te tiedätte, miten sitten kävikään.

Ja tässä ollaan, onnellisena perheellisenä.

Minulle oma perheeni ja arkeni on niin kovin tavanomaista. Meidän arki rullaa samaan tapaan kuin muiden suomalaisten perheiden - välillä syödään ehkä domodaa makaronilaatikon sijaan ja usein kotona raikaa muutkin kielet kuin suomi, mutta muutoin ollaan ihan tavallinen perhe. On kuitenkin ajoittain raskasta se, että kovin harva muu näkee meidän perhettä tavallisena  tai edes suomalaisena. Jo ennen lasten syntymää joutui harva se päivä vastailemaan kysymyksiin - missä ollaan tavattu, millaisia kulttuurieroja näkyy arjessa tms. Kun vielä saatiin kaksoset, on kysymysten määrä lisääntynyt 100 prosenttia. Ja kyllä jossain menee sellainen korrektin uteliaisuuden rajakin - minä en nimittäin ainakaan koe luontevaksi pohtia synnytystä tai imetystä täysin ventovieraiden ihmisten kanssa. Nimittäin ainakin näin kaksosten äitinä joutuu melko henkilökohtaisiin kysymyksiin vastailemaan (tai kohteliaasti sivuuttamaan kysymykset).

Ei ole mitään pahaa siinä, että on kiinnostunut - jollain tapaa se on ihan mukavaakin, että ihmisiä kiinnostaa meidän perheen monikulttuurisuus. Ja minusta on hienoa se, että ehkä me tavallamme voimme tehdä myös Suomesta suvaitsevaisemman vastailemalla kysymyksiin. Toivoisin välillä kuitenkin sitä, että meidän perheen omia erikoisuuksia ei korostettaisi niin kovin paljon, vaan annettaisiin meidän olla ihan tavallinen suomalainen perhe. 

Erityisesti olen miettinyt tätä asiaa lasten kannalta. Heidän arjessaan meidän perheemme tulee olemaan kovin tavallinen ja varmaan ajoittain tylsäkin. Toisaalta pelkään sitä, että heidän poikkeavuuttaan valtavirrasta tullaan korostamaan ja he kasvavat ajattelemaan olevansa jotenkin erilaisia. Ei erilaisuudessa mitään pahaa ole, mutta on se pienelle lapselle melko raskas taakka kantaa, jos aina kuulee olevansa erilainen. Tahtoisin itse korostaa sitä, miten he ovat sellaisina kuin ovat aivan täydellisen tavallisia ja aivan yhtä suomalaisia kuin muut lapset. Toisaalta tahdon kuitenkin opettaa heille, että he ovat myös gambialaisia ja he tulevat esimerkiksi oppimaan isältä toisen äidinkielensä, jota harva suomalainen puhuu. Samanlaisuutta ja erilaisuutta monenlaista tulee olemaan heidän elämässään. 

Miten luoda sellainen kultainen keskitie? Miten saada lapset arvostamaan molempia kotimaitaan ja toisaalta tuntemaan toisen enemmän kodikseen? Minulle ainakin hankalia kysymyksiä, joihin vain aika tulee antamaan vastaukset. Kun vain saataisiin olla se ihan tavallinen suomalainen perhe ja lapset saisivat kasvaa ihan tavallisina (suomalaisina ja gambialaisina) lapsina. 

Minua kun alkoi itkettää tätä Emman blogitekstiä lukiessani. Kovin toivoisin, että tuollaista keskustelua ei tulisi tulevaisuudessa vastaan.