Usko vanhemmuuteen

Törmäsin Ylen sivuilla mielenkiintoiseen artikkeliin, mikä herätti pohtija luonteeni.  

Artikkelissa pohdittiin esimerkiksi kasvatusvastuuta. On nimittäin huomattu, että osa vanhemmista on ottanut paineita muista vanhemmista ja luovuttaa kasvatusvastuutaan liiaksi esimerkiksi päivähoidolle ja kouluun. On suunniteltu vanhempainkoulua, jonka tarkoituksena olisi saada vanhemmat luottamaan omiin kykyihinsä kasvattajina.

Mielenkiintoinen aihe ja melkoisen ajankohtainen sanoisinko. Minusta ihannetilanteessa kasvatusvastuu kyllä jakaantuu - perheen, muun lähipiirin, koulun, päiväkodin, harrastusten ja esimerkiksi naapureiden välille - mutta päävastuu on ensisijaisella huoltajalla. On vanhemman (=huoltajan) vastuulla ainakin yrittää kasvattaa lapsestaan yhteiskuntakelpoinen yksilö - eihän siinä välttämättä onnistu paraskaan, mutta yritystä pitää olla. 

Minulle on useampaan otteeseen sanottu, että minusta tulee hyvä äiti. En kiellä, etteikö se tuntuisi hyvältä, mutta kritisoin silti tuotakin kehua vähän. Nimittäin kuka voi ennustaa tulevaa? Minulla on ehkä lähtökohdat siihen, että minusta voisi tulla hyvä äiti, mutta toisaalta tulevaisuus on avoin kirja, jonka juoni voi muuttua nopeastikin. En usko, että kukaan lähtökohtaisesti on huono äiti - uskon, että lasta suunniteltaessa tai odottaessa jokainen pyrkii olemaan paras äiti lapselleen. Toki meitä ihmisiä on erilaisia ja näemme maailman vähän eri tavalla jokainen. Mutta siis lähtökohtaisesti tahtoisin ainakin uskoa, että jokainen haluaa lapselleen parasta. 

Mutta niin, tuossa artikkelissa tuotiin esille esimerkiksi sitä, miten valaa uskoa omaan vanhemmuuteen. Uskoa siihen, että tietää mitä tekee ja uskoa siihen, että se oma tapa on hyvä. Esille tuotiin esimerkiksi sosiaalisen median tuomat paineet ja niiden kohtaaminen. Tottahan se on toisaalta - paineita tulee joka puolelta. 

Facebookissa hehkutetaan esimerkiksi maailman parasta lomareissua ja jaetaan kuvia onnellisen näköisestä perheestä auringon alla. Ladataan kuvia hienoista gourmet aterioista ja jaetaan linkkejä luomuruoasta. Esitellään itse tehtyjä vaatteita ja leluja, jotka keräävät satoja kommentteja ja kehuja. Puhumattakaan blogimaailmasta ja siellä esiintyvistä tarinoista ja ilmiöistä - kaunis tahraton koti ja aina viimeisimmän muodin mukaan puetut lapset ja vanhemmatkin.

Luohan se paineita - ainakin minulle. Miten itse pystyn vastaamaan tuohon kaikkeen? Miten pystyn olemaan täydellinen vanhempi? Siksi ehkä mieltä ylentääkin kommentit siitä, miten hyvä äiti minusta tuleekaan. Toisaalta ajoittain nuo kommentit tulevat jotenkin vähän puun takaa - nimittäin minä en loppuviimein usko, että sillä on kovin paljon merkitystä vanhemmuuden kannalta syökö lapsi kotona tehtyä luomuruokaa vai kaupan pakastepitsaa. Monessa muussa asiassa tuo merkkaa, mutta en usko sen kovin paljon vaikuttavan siihen, millainen yksilö lapsesta kasvaa. On nimittäin totta, että meillä muksujen tuskin tarvitsee kovin usein syödä kaupan pullaa ja villasukatkin saa mamma tehtyä itse, mutta tekeekö se minusta hyvän äidin? 

Toisaalta on taas tehty kovin helpoksi se vastuun kaataminen päiväkoteihin ja kouluihin. Onhan siellä koulutetut ammattilaiset, jotka tietävät mitä tekevät - mutta missä menee se raja, mikä on heidän opetettavissaan ja mikä pitäisi opettaa kotona? Jos kotona ei kielletä esimerkiksi kiroilua, niin voidaanko odottaa, että koulussa opettajat saavat tavat lapsille opetettua? Toisaalta taas päiväkodeissa ja kouluissa mennään tiettyjen kriteerien mukaan - vähän kuin neuvolassa on se kirottu käyrä, jonka mukaan lapsen tulisi kasvaa. On minusta myös kohtuuttomia jotkut vaatimukset, mitä lapselle ja vanhemmalle asetetaan päiväkodeista ja kouluista. Taaperon pitäisi jaksaa istua pöydässä odottamassa kun muut syövät lounaan loppuun. Pitäisi osata pukea ja sitoa kengännauhat itse jo niin kovin pienenä. Jos et näitä taitoja osaa, niistä huomautellaan - mikä aiheuttaa huonommuuden tunnetta sekä lapselle että tämän vanhemmalle. 

Päiväkodeissa jo pienellä lapsella on "kehityskeskustelu", missä käydään läpi lapsen oloa ryhmässä. Ymmärtääkseni paljolti tuosta palautteesta on niitä kehityskohtia - keskitytään siihen, mikä ei näennäisesti ole ikätasoista, sen sijaan että keskityttäisiin siihen, missä lapsi on hyvä. Se olisi minusta paljon parempi sekä lapselle että vanhemmalle - olenko ajatukseni kanssa ihan yksin? Annetaanko sekä lapsille että vanhemmille suhteellisen kohtuuttomia vaatimuksia? Annetaanko lapsien kasvaa lapsina, vai vaaditaanko heiltä ikätasoon nähden melko isoja saavutuksia? Unohdetaanko se, että jokainen lapsi on yksilö ja kasvaa omaa tahtiaan? Ja toisaalta luottaako yhteiskunta ja koulujen sekä päiväkotien henkilökunta vanhempien kasvatukseen? Kunnioitetaanko perheiden kasvatusta yhtä paljon kuin ammattilaisten? Voiko siis oikeastaan edes ihmetellä sitä, että moni vanhempi ei luota omiin taitoihinsa - vaaditaanhan meiltä melko kohtuuttomia asioita.