(Entinen) tupakoitsija

tiistai 20. lokakuuta 2015

Minulla on ajoittain ikävä ystävää. 

Sellaista, joka oli aina paikalla kun sitä tarvittiin. Tuki vaikeissa paikoissa ja rauhoitti stressaavissa tilanteissa. Oli aina matkaseurana ja auttoi tappamaan aikaa. Kun kiukutti tai kun mieli oli maassa, se oli läsnä. Se vei ulkoilemaan, välillä jopa pitkillekin kävelyille. Se auttoi tutustumaan moniin ihmisiin syvemmin, oli ikäänkuin välikappaleena. Myös ihan tuntemattomia on tullut tavattua sen kanssa, on löytynyt joku yhteinen tekijä. Työpaikalla se oli keino tauottaa ja rankan työpäivän päätteeksi se rentoutti. Ikävää potiessa se oli seurana ja toi jonkinlaista lohtua. 

Sellaista ystävää minun on ikävä.

Välillä on vaikea ajatella, että vielä vuosi sitten tuo ystävä oli rinnallani - joskin jo vähenevissä määrin. Isämies ei oikein koskaan tuosta kaverista piitannut. Toisaalta on vaikea ajatella, että yli kymmenen vuotta minulla oli tuollainen seuralainen. 

Lapsena muistan ajatelleeni, että tupakoimaan en ikinä ala. Ajattelin, että alkoholia varmaan voisinkin käyttää, mutta tupakka on ihan poissuljettu. Tupakoiville sukulaisille esittelin mustuneiden keuhkojen kuvia ja paasasin sen haitallisuudesta. Toisin kävi. Ennen yhdeksättä luokkaa, kesällä kavereiden kanssa opeteltiin tupakoimaan - ja kirjaimellisesti opeteltiin, koska olihan se aika kamalaa. Isoveljeltä varastin vanhoja kuivuneita tupakoita ja niitä polteltiin rannalla ringissä. Siitä se sitten lähti. 

Useamman kerran vuosien mittaan lopetin ja aloitin taas. Vuosi sitten kun mieheni kotiutui Suomeen, aloin jälleen kerran suunnittelemaan lopettamista. Vähensin tupakointia niin, että poltin oikeastaan vain töissä. Joulukuun alussa päätin lopettaa kokonaan ja lopetinkin - vaikkei se ihan helppoa ollutkaan. Pari viikkoa myöhemmin tuli se plussatikku, joka muutti elämän, ja sen jälkeen ei ollut enää niin vaikeaa olla polttamatta. 

Raskausaikana minua ällötti tupakansavu ja -haju. Ällöttää oikeastaan vieläkin. On vaikeaa ajatella, että haisin itse niin pahalla, niin monta vuotta. Mutta toisaalta taas sitä kaipaa ja tiedän, että jos yhden tupakan polttaisin, se olisi menoa taas. Luulen, että jos nyt palaisin töihin, olisi kynnys uudestaan aloittaa melkoisen matala. En kuitenkaan osaa kuvitella tällä hetkellä, että polttaisin. En tahdo nimittäin tyttöjen joutuvan altistumaan - mutta toisaalta se olisi kovin helppoa aloittaa taas. 

No, ainakin niin kauan olen polttamatta kun imetän. Ehkä sen jälkeen pohdin asiaa taas. Nyt voin ikävöidä ja toisaalta kasvattaa inhotusta. 


Muita, jotka painii saman asian kanssa? 


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos kun kommentoit! You just made my day a bit better.

CopyRight © | Theme Designed By Hello Manhattan