Perfektionistin painajainen

Olen jollain tapaa perfektionisti. Monessa mielessä en ole yhtään tarkka, vaan oikeastaan aika leväperäinen, mutta tietyissä asioissa melko pilkunviilaaja. Jollain tapaa ehkä vähän kontrollifriikki myös. Tähän kontrollifriikki puoleen itsessäni liitän esimerkiksi sen, että mieluummin ajan autoa, kuin olen kyydissä = mieluummin siis hallitsen sitä autoa. Joissain asioissa on ihan hyvä olla tarkka - väittäisin esimerkiksi, että ole melko mukavaa matkaseuraa, koska pidän asioista huolta ja otan asioista selvää. Toisaalta olen myös hyvin rento ja rauhallinen, enkä helposti stressaa asioista, mikä on ainakin tuossa matkailu mielessä hyvä juttu. 

Mutta tuo kontrolliin taipuvaisuus ei varmaan ole helpoimpia luonteenpiirteitäni. En tiedä, miten tuo mies on minuun jo kyllästynyt, kun joskus (melko usein) tulee nipotettua ihan turhista asioista - ihan vaan siksi, että minun mielestäni ne täytyy tehdä tietyllä tavalla. Voin kertoa, että melkoista siedätyshoitoa on ollut tämä vuosi, kun on tuon toisen kanssa asunut. Myös kulttuurierot ja käytännöt tuovat tähän soppaan omat mausteensa - ei ihme kyllä osannut esimerkiksi tuo mies ensimmäisellä kerralla täyttää tiskikonetta "oikein". On vuoden aikana oppinutkin paljon hän; menee jo esimerkiksi vessapaperirulla oikein päin telineeseen. 

Olen myös tajunnut sen, että nyt lasten myötä täytyy äitinkin vähän hellittää. Monet asiat kun eivät enää yksinkertaisesti suju niin kuin tahtoisin. Joskin uskon ja luulen, että tytöt myös oppivat pienestä pitäen ne äitinsä tavat - minähän heille tätä maailmaa opetan. Siispä on kasvamassa pieniä kontrollifriikkejä lisää tähän maailmaan. 

Ajoittain tämä perfektionismi/kontrollintarve aiheuttaa harmaita hiuksia, kun asiat eivät menekään niin kuin itse tahtoisi. Minun hiuksiani on harmaannuttanut tässä vuoden aikana tuo neuvola - siunaus ja kirous sanoisinko. Itse systeemissä ei ole mitään vikaa ja pakko sanoa, että yllättävän jouhevasti on asiat ruttaantuneet tuon puljun kanssa asioidessa. Mutta kun entä jos ei natsaa terveydenhoitajan kanssa? Eihän heissäkään oikeastaan mitään vikaa ole ollut, mukavia naisia kaikki. Mutta kun 2/3 raukasta, jotka ovat minut asiakkaakseen saaneet, ovat onnistuneet suututtamaan minut jo ensi tapaamisella. 

Ihka ensimmäinen terveydenhoitajani oli oikein mukava tapaus - minua vanhempi, mutta ei liian vanha ja sellainen rennon oloinen tyyppi. Tuntui suht luontevalta puhua henkilökohtaisista asioista (ei minun vahvuuksiani) hänelle. Kunnes hän päätti äitiysneuvolakorttiini kirjoittaa Stabilo tusseilla - tiedättehän ko tussit. Väriksi valikoitui vielä violetti. Minun teki siinä vaiheessa mieli äristä ja murista ja repiä koko kortti - minun päässäni tuollaisiin "virallisiin" asiakirjoihin saa kirjoittaa vain mustalla tai sinisellä kuulakärkikynällä. Plus että tuota neuvolakorttia käytännössä piti koko raskauden ajan kantaa mukana - mikä järki siis kirjoittaa siihen vesiliukoisella tussilla?!? Koko raskausajan minua kiukutti ne violetilla kirjoitetut tekstit tuossa kortissa, mutta selvisin. 

Toinen terveydenhoitajani oli oikein mukava tapaus. Ihastuin häneen jo ensi tapaamisella ja se ihastuminen jatkui raskauden loppuun saakka. Harmikseni tyttöjen syntymän aikaan hän oli kesälomalla, eikä enää palattu hänen luokseen tyttöjen synnyttyä, koska hän jää nyt äitiyslomalle myös. 

Kävimme tyttöjen syntymän jälkeen viidellä eri terveydenhoitajalla, ennen kuin meille vakiintui tämä nykyinen hoitaja. Olemme tavanneet hänet vain kerran, mutta raukka jo meni ja suututti minut. Ei tusseja tällä kertaa, vaan jotain vielä raastavampaa. Hän nimittäin kirjoitti neiti Bn neuvolakorttiin nimen ensin väärin ja suttasi sen päälle (!?!?). Voitteko kuvitella kun meinasi tällä äitillä savu nousta korvista ja teki mieli raivota. Ette voi kuvitella sitä ketutuksen määrää, joka minut saa valtaani aina kun katson tuota neuvolakorttia. Asiasta on myös kuullut kaikki, ketkä jaksavat kuunnella. (Joskin minua on lohduttanut se, että kaikki ovat ymmärtäneet miksi kiukustuin.) 

Loppu hyvin, kaikki hyvin. Minun äitini toi minulle valkoista tarrapaperia, jolla aion peittää tuon suttauksen ja kirjoittaa nimen itse uudestaan. Ehkä mielenterveyteni pysyy parempana seuraavan kuusi vuotta, kun en joudu katselemaan tuota typerää virhettä. Teen siskon kortille saman tempun, niin sitten ovat molemmat samanlaisia. Ja opinkin tästä jotain - nimittäin jos saamme lisää lapsia, kirjoitan neuvolakorttiin nimen itse ennen kuin hoitajat ehtivät sen pilata. 

Huomenna pitäisi suunnata taas neuvolaan katselemaan tyttöjen kasvukuulumisia. Suostun antamaan tuolle terveydenhoitajalle toisen mahdollisuuden, saa nähdä miten hän sen lunastaa.