Hanna kirjoitti blogissaan Kalle Palanderin hieman mauttomasta kommentista. Kalle nimittäin hyvin kärkkäästi totesi, että ei toivo kaksosia kellekään - on ilmeisesti ollut hieman raskaampaa vauva-arkea.
Voisin sanoa, että ymmärrän, mutta kun en ymmärrä.
Pohdin asiaa eilen kun molemmat tytöt huusi suoraa huutoa - toisella taisi kipristää vatsaa ja toinen huusi kun siskoon sattuu. Istuin sohvalla molemmat sylissä ja yritin saada heitä hieman edes rauhoittumaan - epätoivoisena ja väsyneenä kyllä, mutta silti en vaihtaisi tätä hommaa mihinkään. Joskus mietin, että olisi ollut ihan kiva saada se harjoituskappale lapsi ennen näitä kaksosia, mutta en kyllä vaihtaisi tätä mistään hinnasta.
Tuliko selväksi, etten vaihtaisi?
Joku masokistinen osa minusta on jopa ajatellut, että olisi mukavaa saada jopa toinen setti näitä kaksosia. Oikeastaan vaikka kolmosetkin olisi ihan kiva juttu.
Ja tänään kun katselin tyttöjä näiden höpötellessä toisilleen ja leikkiessä keskenään, oli jälleen kerran sydämeni pakahtua ilosta. Nimittäin vaikka kuinka raskasta tämä arki välillä onkin ja epätoivo meinaa iskeä, niin siitä olen onnellisin, että heillä on aina toisensa. Oman osani yksinäisyyden tunteesta olen saanut kokea ja se tuo voimia arkeen, että meidän tyttöjen ei toivottavasti koskaan tarvitse sellaista kokea - aina on rinnalla se paras ystävä.
Minä toivoisin, että ihan kaikki saisivat kaksoset. Tämä on kuitenkin paras lahja, minkä olen koskaan saanut.
Rankkaa tottakai, mutta perseestä tämä ei kyllä ole. Toivon tosissaan, että Kallekaan ei oikeasti ole sitä mieltä. Nimittäin tuollaista ajatellessa saattaa mennä koko homman hienous ohitse.
Ei kommentteja
Kiitos kun kommentoit! You just made my day a bit better.