Masentunutta odotusta

Kahdeksisen kuukautta sitten istuin Itäkeskuksen metroasemalla. Mietin tuolloin mielessäni, että ymmärrän heitä, jotka valitsevat päättää päivänsä metrojunan alle. Se olisi niin kovin helppo ratkaisu pahaan oloon ja jatkuvaan väsymykseen.

Muistan tuon päivän suht elävästi. Oli sellainen kaunis maaliskuinen kevätpäivä; aurinko paistoi ja ilma oli kirpakan viileä. Minulla oli vapaa päivä ja olin jo aamusta liikenteessä, hoitamassa asioita. Sellainen kiireetön päivä, jona olisin voinut olla onnellinen ja rauhallisilla mielin. Pystyin jo tuntemaan lasten liikkeitä vatsassa ja fyysisesti voin hyvin. 

Olin ennen raskautta aina vähän salaa toivonut, että saisin kokea raskaana olemisen. Olin luonut mielessäni sellaisen yhdeksän kuukauden ajanjakson, jolloin olisin onnellinen. Ajatellut, että raskaana oleminen ei ehkä ole aina niin ihanaa fyysisesti, mutta toisaalta oman kehon muutokset, tieto siitä, että oma lapsi kasvaa sisälläni olisi aika mahtavaa. Todellisuus olikin sitten jotain aivan muuta.

Olen sairastanut masennusta aiemminkin, nuoruudessani ja myös aikuisiällä on ollut masentuneempia kausia. Osasin siis tunnistaa "oireet" jo aika alkutekijöissä. Tiesin itsekin, että alkuraskauteen kuuluu monilla alakuloisuutta ja toivoin että itsellänikin olisi kyse vain siitä. Kun olo ei alkanut paranemaan ajan kuluessa, otin selvää raskausajan masennuksesta - mistä yllättävän vähän löytyy tietoa.

Neuvolassa terveydenhoitaja huomasi alavireisyyteni ja tehtiin masennustesti. Hoitajakin huolestui, mutta kerroin pärjääväni. "Tahtoisitko tavata psykiatrista sairaanhoitajaa?", hän kysyi. Hetken mietittyäni totesin, että ehkä siitä ei olisi ainakaan haittaa. Terveydenhoitaja lupasi, että psyk. sairaanhoitaja soittelee minulle, hän laittaa pyynnön eteenpäin. Tuota puhelua ei ikinä kuulunut.

Seuraava neuvolakäynti peruuntui, kun terveydenhoitaja oli sairaana ja sitten muutimmekin uuteen osoitteeseen, jolloin koko neuvola vaihtui. Pärjäsin tuossa vaiheessa ihan hyvin itsekseni; menemällä eteenpäin päivä kerrallaan. Kävin töissä ja loppuajan makasin kotona - karsin menot ja tapaamiset minimiin. Tahdoin sulkeutua omaan kuplaani, kuten aina masennuksissani teen. 

Uskalsin pitkän harkinnan jälkeen avata suuni sairaalassa, kun lääkäri kyseli, miten voin - kerroin, että olen ollut masentunut. Toivoin, että saisin jotain apua, koska en olisi halunnut kärsiä asiasta koko raskausaikaa. Lääkäri totesi vain, että se kuuluu asiaan. Potilaskertomukseen hän kirjoitti - Äiti valitellut masentuneisuutta, kerrottu raskausajan hormonien vaikutuksesta. Tuon kerran jälkeen menin kotiin ja itkin koko illan. Olin niin kovin väsynyt - oli suuri saavutus se, että pyysin apua ja avunpyyntöni vain ohitettiin. 

Tuossa hetkessä totesin, että yksin se kai on pärjättävä. Olenhan pärjännyt tähänkin asti.

Opin selviytymään. Ihmiset kyselivät kuinka voin ja kuinka jaksan. Vastasin hymy naamalla, että ihan hyvin ja ei tässä mitään erikoista. Vastailin ihmisten kysymyksiin raskaudesta ja esitin, että kaikki on hyvin. En halunnut kuormittaa asialla muita, ainoastaan pari ihan lähimmistä ystävistäni tiesi ongelmistani.

Olin teoriatasolla itsekin onnellinen raskaudesta ja odotuksesta. Olihan lapset toivottuja ja rakastettuja. En kuitenkaan voinut nauttia odotuksestakaan, kun olin henkisesti aivan loppu. Erityisen hankalaa oli ottaa vastaan toisten iloa ja innostuneisuutta raskauttani kohtaan - moni oli onnellinen puolestamme ja raskauteni sai paljon huomiota. Ihmiset kyselivät ja kertoivat omia kokemuksiaan; minä yritin olla kohtelias ja kuunnella sekä vastailla, vaikka en todellakaan sitä olisi jaksanut. Jos olisin saanut valita, olisin toivonut että ihmiset sivuuttaisivat raskauteni täysin. 

Uudessa neuvolassa oli mukava terveydenhoitaja. Pari kertaa kävin ja keräilin rohkeuttani - halusin jälleen pyytää apua, mutta pelkäsin että se teilataan taas. Lopulta avasin suuni ja sain psykiatristen sairaanhoitajien numerot. Raskaus oli reilusti puolivälissä ja toivo heräsi siitä, että loppuaikana helpottaisi - jos saisin puhua jollekin ja saisin tukea. Soitin kotiin päästyäni psykiatriselle sairaanhoitajalle - seuraavana päivänä, kolmanteen puheluuni vastattiin. Hoitaja kertoi, että on jäämässä lomalle ja ohjasi minua soittamaan toiselle. Soitin ja jälleen useamman yrityksen jälkeen puheluuni vastattiin; tuo sairaanhoitaja kertoi, että vapaata aikaa olisi tarjolla kolmen viikon päähän. Kuulostin ehkä hieman ihmettelevältä, jolloin hän tylysti totesi, että he eivät tarjoa akuuttia apua. Kiitin kohteliaasti ja totesin, että pärjään kyllä. Tuon puhelun jälkeen itkin jälleen, ei tähänkään avunpyyntöön vastattu. 

Olin jo todennut itse, että en ollut enää työkykyinen. Olisin halunnut tehdä töitä ja yritin jaksaa parhaani mukaan. Töissä olo toisaalta helpotti oloa, kun ei ollut aikaa keskittyä omaan pahaan oloon. Toisaalta asiakkaiden paha olo teki omastakin elämästä raskaampaa. Myös vuorotyön vaihteluvuus ja raskauden/masennuksen mukanaan tuoma väsymys oli raskas yhdistelmä. Toivoin esimieheltäni, että saisin tehdä loppuraskauden ajan aamuvuoroja, mutta se ei onnistunut. 

Lopulta ajauduin työterveyteen lääkärille ja sain sairaslomaa. Kävin useampaan otteeseen tuolla samalla lääkärillä ja hän kehotti menemään psykologille juttelemaan. Sain lähetteen ja varasin ajan. Vihdoin minusta tuntui, että rukouksiini on vastattu - joku jolle jutella ja joka auttaa. Menin tuohon tapaamiseen toiveikkaana ja poistuin pettyneenä - psykologi ihasteli sitä, että odotan kaksosia ja lähinnä keskittyi vertailemaan/kertoilemaan omista raskauksistaan. Kylläpä hän jossain vaiheessa tapaamista jo myi omien lastensa vanhoja syöttötuoleja minulle. Masennuksestani hän totesi, että taidan olla luonteeltani "suorittaja" ja nyt raskausaikana en voi hyvin, koska tahti on hidastunut. Lähdin tuolta tapaamiselta hyvin raskain mielin - nyt vihdoin totesin lopullisesti, että yksin tästä on selvittävä. 

Ja selvisin. Menin päivä kerrallaan. 

Tuon jälkeen palasin töihin kahdeksi päiväksi, lähinnä hoitamaan muutaman asian ja sitomaan langanpäät kiinni. Päätin, että keskityn itseeni loppuraskauden ajan ja yritän pitää pääni pinnalla. Hiljalleen loppuraskautta kohti olotila vähän parani, mutta missään vaiheessa en päässyt raskaudesta nauttimaan. Olin onnellinen, kun synnytyksen ajankohta lähestyi - jos kaikki sen jälkeen helpottaisi. Pelkäsin myös, että entä jos sairastun synnytyksen jälkeiseen masennukseen, enkä sittenkään saa apua. 

Nyt reilu neljä kuukautta tyttöjen syntymän jälkeen uskallan todeta, että en sairastunut enää uudestaan - masennus jäi sairaalaan lasten synnyttyä. Nyt voin hyvin ja voin keskittyä lapsiin. 

--

Olen pohtinut tämän tekstin kirjoittamista pitkään - mitä ja miten kirjoittaisin. Tahdoin kuitenkin jollain tapaa käsitellä asiaa, myös itseni kanssa ja kirjoittaminen oli siihen loistava keino. Sanon, että selvisin yksin, päivä kerrallaan - se on totta, mutta täytyy minun myös kiittää muita. Ensinkin tuo isämies - joka ei milläänsäkään masennusta tainnut ymmärtää, mutta joka oli kuitenkin tukena ja turvana sekä yksinkertaisesti hoiti meidän talouden kevään ajan. Myös työterveyslääkärini ja neuvolan terveydenhoitaja olivat onneni - he nimittäin ottivat olotilani tosissaan, sitä yhtään vähättelemättä. 

Toivon, että joskus saadaan lisääkin lapsia. Tahtoisin kovasti sellaisen korjaavan kokemuksen tuosta raskaana olemisesta. Toisaalta pelkään kovin sitä, että tämä toistuu ja sitten täytyy yrittää selvitä kahden taaperon ja masennuksen kanssa. Mutta aika näyttää. 

Selvittelin raskausajan masennuksesta faktatietoja ja havahduin siihen, että oikeasti masennus raskausaikana on lähes yleisempää kuin synnytyksen jälkeen. Kuitenkaan ennen omaa raskauttani en ollut kuullutkaan raskausajan masennuksesta, mutta synnytyksen jälkeinen masennus taas on hyvin paljon esillä. 

Hain itsekin opiskelemaan terveydenhoitajaksi tässä syksyllä - joskaan en saanut edes kutsua pääsykokeisiin. Ajattelin jo, että jos tuonne koulun penkille pääsisin, niin opinnäytetyön tekisin siitä, miten tukea odottavaa äitiä raskausajan masennuksessa - toivottavasti joku opiskelija ottaisi kopin aiheesta.