Potentiaalinen mielensäpahoittaja

Olen harmitellut jo jonkin aikaa sitä, että meidän perheessä ei äitienpäivää tänä vuonna juhlita. Minulle itselleni olisi ollut ihanaa, jos olisi vähän hemmoteltu tai edes jollain tapaa muistettu. Olen asian vuoksi ehkä jopa muutaman kyyneeleen tirauttanut, koska se on vaan tuntunut pahalta. Tämä juhlimattomuushan juontaa juurensa yksinkertaisesti kulttuurieroista - mieheni kulttuurissa ei moista juhlaa ole, eikä hän ole sitä omaksunut. Tokihan aina voi ajatella, että joka päivä on äitienpäivä ja tämä on vain sunnuntai muiden joukossa. Mutta jollain tapaa äitienpäivä on kuitenkin spesiaali ja odotan jo kovasti tyttöjen kasvua ja päiväkodissa tehtyjä kortteja. Eräs tuttavani kertoi, miten jo useamman viikon hänen lapsensa ja miehensä ovat kihisseet äitienpäiväyllätyksen vuoksi ja miten häneltä on kielletty autotalliin meno, ettei yllätys paljastu. Toinen ystäväni kertoi, miten isämies leipoi elämänsä ensimmäisen kakun hänelle ensimmäisenä äitienpäivänä. Kolmannen mies ja lapset järjestivät äidille hemmottelupäivän. Monen Facebookissa ja Instagramissa on vilkkunut sänkyyn tuodut aamiaiset. Kaikki nämä ovat olleet minulle sellaisia potentiaalisia 'käännä veistä haavassa'-hetkiä. 

Eilen kuitenkin vietettiin Lapsettomien lauantaita ja niitä tarinoita lukiessani oma mielenipahoittelu sai vähän perspektiiviä. Omassa lähipiirissäni on paljon lapsettomia ja lapsettomuutta. Hyviä ystäviä, tuttavia ja sukulaisia, jotka ovat taistelleet saadakseen lapsen. Osa tuloksetta, osa lopulta pitkien hoitojen päätteeksi saanut pienen, osa on päätynyt adoptioon. Erilaisia tarinoita, joita olen saanut jakaa. En voi väittää ymmärtäväni, mutta olen pyrkinyt kulkemaan rinnalla ja tukemaan. Muistellessani niitä hetkiä, kun on kuunnellut ystävän itkua lapsettomuudesta tai lukenut ihan tuntemattoman blogia aiheen ympäriltä, tajusin jälleen olevani suunnattoman onnekas. 

Itse pelkäsin kovin ennen lasten saamista, että entä jos minäkään en voisi saada lapsia. Olin jopa valmis päättämään parisuhteen varmuuten vuoksi, koska tiesin että mieheni tahtoo lapsia. Muistan joskus yrittäneeni puhua hänen kanssaan lapsettomuudesta, mutta koko ajatus kaikui ihan kuuroille korville. Hänen kulttuurissaan ajatus lapsettomuudesta on jotenkin kaukainen, vaikka tuskin ihan tavaton. Mitään varsinaista syytä minulla ei pelkooni ollut, mutta se oli silti vahvasti läsnä. En myöskään uskonut oikeasti olevani raskaana ennen kuin kävimme ensimmäisessä ultrassa. 

Aamulla sängyssä maatessani päätin siis, että eipä päivä paljon siitä parane, jos harmittelen koko päivän. Olen siis yrittänyt nauttia päivästäni äitinä ihan muuten vaan. Päivästäni täydellisen ovat tehneet nuo pienet neitokaiset, kuten viimeisen kymmenen kuukauden aikana joka päivä. Äitiys on suuria tunteita ja päivääkään en vaihtaisi pois. 

Olisihan se kiva saada äitienpäivänä lahjoja, mutta on äidin parhaat lahjat nuo lapset. 

Toivottavasti te kanssaäidit olette saaneet nauttia ihanasta päivästä!