Pitkien ihmisten koti

Aina säännöllisin väliajoin pitää kehittää jostain (yleensä suhteellisen vähäpätöisestä) asiasta kriisi. Keväällä ja kesällä minulla oli pahanlaatuinen pituuskriisi. Olen pitkä. Tai en nyt mitenkään hirvittävän pitkä, mutta pitkä kuitenkin. Se on aina ollut jotenkin normaalia, mutta keväällä tajusin, että olen oikeasti pitkä! Siis normaalimittaa pidempi. Ja siitäkös se kriisi syntyi. Monet ystäväni ovat minua lyhyempiä, jopa monet miespuoliset ystävät. Pitkänä erottuu paremmin joukosta, mistä en pidä. Ja onhan lyhyt ja pyöreä paljon söpömpi kuin pitkä ja tasapaksu. 

Kriisistä olen päässyt jo yli. Onneksi. Oikeastaan nyt jo tykkään taas olla pitkä, onhan siinä kiistattomia etuja. Olen viime päivinä valmistellut kotia tuon toisen puoliskon saapumiseen ja totesin, että meillä on pitkien ihmisten koti. Ruokalautaset on kaapissa ylimmällä hyllyllä ja eteisen vaatetanko on korkealla. Ne lyhyemmät ystävät valittaa käydessään, etteivät yletä johonkin. Minäpä yletän! 

Meidän pitkien ihmisten koti alkaa olla valmis vastaanottamaan uuden asukkaan. Lipaston laatikot on tyhjennetty ja iso osa omista vaatteista piilotettu varastoon. En ehkä ainakaan ihan ensimmäisenä päästä miestä tutustumaan varaston syövereihin, saa hetken elää siinä luulossa, että minulla on ihan inhimillinen määrä vaatteita - vaikka todellisuus on jotain aivan muuta. Lankalaatikoita en alkanut piilottelemaan, vaikka sitäkin harkitsin. Pakkohan tuon on oppia elämään hamsterimaisen vaimonsa kanssa. 

Meinaa muuten jännittää. Aivan järjettömän paljon. 

Tiistaina koittaa se päivä, jota on odotettu ja minä olen kauhusta kankeana. En tiedä mistä tämä nyt johtuu, mutta aika kamalaa on. Toisaalta en vieläkään täysin käsitä koko asiaa ja toisaalta pelkään, että jotain vielä tapahtuu. Esimerkiksi se huolettaa, että Senegalissa on todettu Ebolaa ja Islannissa purkautuu tulivuori (on huonoja kokemuksia viime kerralta). Huolettaa myös, että muistanko mennä tiistaina kentälle. Ihan kuin sen voisin unohtaa! Mutta huolettaa silti. Enkä osaa tällä hetkellä enää keskittyä mihinkään muuhun kuin odottamiseen. Ajatukset ovat jossain aivan muualla kuin nykyhetkessä.

Näinä viikkoina olen purkanut huoltani näihin mönkiäisiin:




Vintiökin jo odottaa. Ei ehkä ihan täysin ymmärrä, että mitä odotetaan, mutta uskoisin että aistii kyllä minun levottomuuteni. Kyllästynyt pienokainen on minun touhuamiseeni, ei huomiota paljon ole pienelle liiennyt. Taidanpa pitää nyt halitauon.


Koiranelämää










Minun pieni vintiö täyttää tänään 7 vuotta. Iso tyttö jo! 

Seitsemän vuotta ollaan kuljettu kaksistaan. Toki matkassa on ollut mukana monia muitakin kulkijoita, mutta ollaan silti oltu tiimi kaksistaan. Kaiken näköistä nähty ja koettu. Reilun viikon päästä kuvioon astuu uusi perheenjäsen. Tai minulle jo suhteellisen tuttu, mutta tuolle karvapallolle ihan uusi ihminen. Ja minua vähän jännittää. 

Vintiöni rakkaani ei pidä suunnattomasti miehistä ja pelkää mustia koiria. Jännittävää on, että mitähän se sanoo mustasta miehestä? 

Mieheni on tottunut koiriin ja tykkää niistä, mutta Gambiassa koirat ovat kuitenkin edelleen vahteja ja pääasiassa hyötyeläimiä. Voi olla pienoinen hämmennyt tuollainen seurakoira joka vielä kaiken hyvän lisäksi on tottunut nukkumaan samalla tyynyllä. Onneksi on leveä sänky, niin vintiö mahtuu hyvin meidän väliin. Ja kai se mieskin tottuu, onhan tuo vintiö aikamoinen sydäntenvalloittaja. 

Kertomuksia näiden kahden yhteiselosta tulee varmaan paljon. Luulen, että sitä on aika mielenkiintoista seurata.


Pöllöilyä

Saanen esitellä meillä asustavat pöllöt:






Haltialan lumoissa

Pala maaseutua keskellä Helsinkiä.








Meidän seikkailu kattoi vain pienen osan, joten luulisin että tuolta löytyy paljon muutakin kaunista. Kannattaa käydä seikkailemassa. 

I believe your most attractive features are your heart and soul

Kun ensimmäistä kertaa olin mieheni kanssa ulkona (treffeillä?) oli melkoisen komea täysikuu. Kävelimme hiljaisella tyhjällä rannalla, kuuntelimme meren kohinaa ja ihailimme täysikuuta. Minä yritin löytää taivaalta Otavaa ja kertoa miehelleni tähtikuvioista - yritän samaa edelleen Gambiassa käydessäni. Tosin Otavan löysin jossain vaiheessa, mutta ihan eri paikasta kuin Suomessa ja välillä se aina häviää. Tähtikuvioita ja taivaankannen liikkeitä voisin ihmetellä paljonkin, mutta nyt ne olivat vain sivujuonne. Täysikuu siis valaisi voimallaan tuolla rannalla ja siitä on tullutkin tässä parin vuoden aikana sellainen juttu - meidän juttu. Varsinkin näin kaukana ollessa tarvitsee ajoittain jonkun kiinnekohdan, mihin ikävän kohdistaa. Meillä täysikuusta on tullut sellainen. Joskus keväällä mieheni meni niin pitkälle, että laski, monta täysikuuta vielä tarvitsee olla yksin. Täysikuun aikaan muuttuvat välillä arkisetkin viestimme ja puhelumme melko siirappisiksi. Heikompaa saattaisi vallan ällöttää. 

Täysikuu aina ajoittain aiheuttaa minulle myös unettomuutta, joten tuossa yksi yö pohdiskelin pitkään. Pohdiskelin sitä, miten olen onnellinen ja toisaalta sitä, miten en vieläkään aina jaksa ymmärtää miksi mieheni minua rakastaa (tai kukaan muukaan). Seuraavana päivänä törmäsin blogitekstiin, missä kirjoittaja pohti sitä, miksi hän ei ole löytänyt kumppania vaikka häntä "lihavammilla, tyhmemmillä ja rumemmillakin" on puoliso. Minulla tuo nosti karvat pystyyn, vaikka toisaalta tajusin ajattelevani aivan samalla tapaa. Ainakin joskus olen ajatellut. Ehkä vihdoin alan ymmärtää sen, että lopulta sillä ulkokuorella ei ole kovinkaan paljon merkitystä. Kauneus on katsojan silmissä, right? Ehkä on aika hyväksyä se, että joku voi rakastaa sinua ihan sellaisena kuin olet.


Maailma on kaunis ja hyvä elää sille,

jolla on aikaa ja tilaa unelmille
ja mielenvapaus, ja mielenvapaus.

On vapautta kuunnella metsän huminoita,

kun aamuinen aurinko kultaa kallioita
Ja elää elämäänsä, ja elää elämäänsä.

On vapautta valvoa kesäisiä öitä,

ja katsella hiljaisen haavan värinöitä,
ja elää elämäänsä, ja elää elämäänsä.

Maailma on kaunis ja hyvä elää sille,

jolla on aikaa ja tilaa unelmille
ja mielenvapaus, ja mielenvapaus.

On vapautta vaistota viesti suuremmasta,

ja olla kuin kaikuna aina jatkuvasta,
ja elää elämäänsä, ja elää elämäänsä

Maailma on kaunis ja hyvä elää sille

jolla on aikaa ja tilaa unelmille
Ja mielenvapaus, ja mielenvapaus.


-Vexi Salmi

Pakomatkalla

Aurinkoa.
Kirjoja.
Pitkiä kävelyjä.
Uintia.
Saunaa.
LEPOA.

Pakomatka teki hyvää. Olo ei juurikaan muuttunut, mutta havaitsin itsestäni uusia asioita. On vaikeaa hyväksyä se, että asia, jonka toivoin olevan vain mörkö menneisyydessä, nostaa jälleen päätään. Täytyy taas taistella, mikä ajatuksena jo uuvuttaa. Onneksi oma henkilökohtainen masennuslääkkeeni saapuu jo alle kuukauden (!!!) päästä. Siihen asti kun jaksan, niin ehkä saan häneltä voimia taisteluun.

Pilkahduksia pakomatkaan:
















Tänään aloiteltiin voimauttava valokuvaus koulutuskin. Ensimmäinen päivä jo vakuutti minut siitä, että tämä on sitä, mitä toivoinkin. Tuli myös jälleen todistettua, että Suomi (ehkä koko maailma?) on erittäin pieni paikka.