Aina säännöllisin väliajoin pitää kehittää jostain (yleensä suhteellisen vähäpätöisestä) asiasta kriisi. Keväällä ja kesällä minulla oli pahanlaatuinen pituuskriisi. Olen pitkä. Tai en nyt mitenkään hirvittävän pitkä, mutta pitkä kuitenkin. Se on aina ollut jotenkin normaalia, mutta keväällä tajusin, että olen oikeasti pitkä! Siis normaalimittaa pidempi. Ja siitäkös se kriisi syntyi. Monet ystäväni ovat minua lyhyempiä, jopa monet miespuoliset ystävät. Pitkänä erottuu paremmin joukosta, mistä en pidä. Ja onhan lyhyt ja pyöreä paljon söpömpi kuin pitkä ja tasapaksu.
Kriisistä olen päässyt jo yli. Onneksi. Oikeastaan nyt jo tykkään taas olla pitkä, onhan siinä kiistattomia etuja. Olen viime päivinä valmistellut kotia tuon toisen puoliskon saapumiseen ja totesin, että meillä on pitkien ihmisten koti. Ruokalautaset on kaapissa ylimmällä hyllyllä ja eteisen vaatetanko on korkealla. Ne lyhyemmät ystävät valittaa käydessään, etteivät yletä johonkin. Minäpä yletän!
Meidän pitkien ihmisten koti alkaa olla valmis vastaanottamaan uuden asukkaan. Lipaston laatikot on tyhjennetty ja iso osa omista vaatteista piilotettu varastoon. En ehkä ainakaan ihan ensimmäisenä päästä miestä tutustumaan varaston syövereihin, saa hetken elää siinä luulossa, että minulla on ihan inhimillinen määrä vaatteita - vaikka todellisuus on jotain aivan muuta. Lankalaatikoita en alkanut piilottelemaan, vaikka sitäkin harkitsin. Pakkohan tuon on oppia elämään hamsterimaisen vaimonsa kanssa.
Meinaa muuten jännittää. Aivan järjettömän paljon.
Tiistaina koittaa se päivä, jota on odotettu ja minä olen kauhusta kankeana. En tiedä mistä tämä nyt johtuu, mutta aika kamalaa on. Toisaalta en vieläkään täysin käsitä koko asiaa ja toisaalta pelkään, että jotain vielä tapahtuu. Esimerkiksi se huolettaa, että Senegalissa on todettu Ebolaa ja Islannissa purkautuu tulivuori (on huonoja kokemuksia viime kerralta). Huolettaa myös, että muistanko mennä tiistaina kentälle. Ihan kuin sen voisin unohtaa! Mutta huolettaa silti. Enkä osaa tällä hetkellä enää keskittyä mihinkään muuhun kuin odottamiseen. Ajatukset ovat jossain aivan muualla kuin nykyhetkessä.
Näinä viikkoina olen purkanut huoltani näihin mönkiäisiin:
Vintiökin jo odottaa. Ei ehkä ihan täysin ymmärrä, että mitä odotetaan, mutta uskoisin että aistii kyllä minun levottomuuteni. Kyllästynyt pienokainen on minun touhuamiseeni, ei huomiota paljon ole pienelle liiennyt. Taidanpa pitää nyt halitauon.