Mitä mieltä sinä olet?

Olen kirjoittanut aiemminkin ylipainosta ja siihen suhtautumisesta. Nyt palaan hetkeksi aiheeseen, koska minua on vaivannut jo pidempään eräs asia. 

--

Keväämmällä eräässä Naistenklinikan vastaanottohuoneessa ollut lappu herätti hämmennykseni. Pääpiirteittäin tuossa pöytään liimatussa lapussa luki ;

  "Huomioithan, että ylipaino voi vaikuttaa ultraäänen toimivuuteen."

Minulla tuo lappunen kaikessa yksinkertaisuudessaan nostatti karvat pystyyn. Lähdin tuolta käynniltä pois pahoilla mielin ja jäin miettimään tuon lapun tarkoitusta. En edelleenkään halua minimoida ylipainon riskejä tai muutenkaan vähätellä asiaa, mutta miten olisi ihan ihmismäinen kohtelu kuitenkin? Tuolla lapulla ei minun silmissäni ole muuta tarkoitusta kuin nöyryyttää ja loukata. Tokihan tuo on varmasti ihan tosiasia, mikä on hyvä tarpeen vaatiessa potilaalle kertoa - mutta täytyykö asia hoitaa tuolla tapaa? Eikö lääkäreillä pitäisi olla sen verran häpyä, että kertoisivat potilaalle asian tarvittaessa kasvokkain, eivätkä liimaamalla pöytään tai seinään lappua?  

Minulle ei asiasta ole erikseen missään vaiheessa sanottu - siis, että omasta ylipainostani olisi ollut ultraäänen kannalta jotain ongelmaa. En tiedä onko ollut, mutta ainakaan asiasta ei ole mainittu. Kuten myös aiemmin olen maininnut, ei ylipaino kenestäkään tyhmää tee - minä nimittäin ainakin osaan sen verran käyttää päätäni, että tajuan ylipainon voivan olla ongelma ultraäänen kanssa, onhan silloin välissä enemmän "tavaraa", jolloin ultra ei välttämättä toimi niin hyvin. Ihan ymmärrettävää. Toisaalta toivoisin, että lääkäri asiasta mainitsisi jos olisi ongelmaa ultran kanssa - itsekin osaisin tietyllä tapaa varautua.

Keräsin tuon lapun ensikohtaamisen jälkeen pari viikkoa kiukkua ja ystävälleni manasin, että varmasti aukaisen suuni ja annan tulla kiukun ulos kun seuraavan kerran lääkäriin menen. Tuon ensimmäisen kerran jälkeen en ole muissa huoneissa kuitenkaan kyseiseen viestiin törmännyt ja kiukunpuuska on jäänyt kytemään. Eilen kun kävimme lääkärissä, oli toisenkin vastaanottohuoneen seinään ilmestynyt tuo lappunen. En vieläkään räjähtänyt, koska hämmennyin taas niin kovin - ehkä ensi kerralla onnistun avaamaan sanaisen arkkuni. 

Minusta siis tuon lappusen tarkoitus on vähän hakoteillä - minusta se on ainoastaan loukkaava ja nöyryyttävä. Informatiivinen puoli tuollaisessa asiassa tulisi minusta kertoa potilaalle kasvokkain, ei tällä tavalla. 

Mutta jäin miettimään, että ylireagoinko? 

Ovatko nämä hormoonit tehneet minusta normaalia herkemmän ja tuokin lappu näyttää silmissäni pahemmalta kuin onkaan? 

Mitä mieltä te olette? Miten te reagoisitte?


Vaniljainen mustikkapiiras

Vielä jos pakkasesta löytyy viime vuotisia mustikoita ja ne pitää käyttää alta pois. 

Tai miksipä ei jo tulevalle sadolle korvamerkitty kokeilu. 

Lyhyesti; suosittelen!

--

Vaniljainen mustikkapiiras
(ohje Valion)

100 g voita sulatettuna
0,5 dl ruokosokeria
1 kananmuna
0,5 dl vehnäjauhoja
3,5 kaurahiutaleita
1 tl vaniljasokeria
1 tl leivinjauhetta

3-5 dl mustikoita
1 tl perunajauhoja
200 g vanilja tuorejuustoa
1 kananmuna
0,5 dl ruokosokeria

Pingota irtopohjavuoan pojalle leivinpaperi ja laita uuni lämpiämään 175 asteeseen.

Sekoita sulatettu voi, sokeri ja kananmuna kulhossa. Lisää keskenään sekoitetut kuivat aineet ja sekoita tasaiseksi - älä vatkaa. Levitä taikina vuoan pohjalle ja reunoille.

Sekoita mustikoihin perunajauhot (jos käytät tuoreita, niin ei tarvitse). Kaada mustikat kakkuvuokaan - reunoille enemmän kuin keskelle. Vatkaa keskenään tuorejuusto, kananmuna ja sokeri. Kaada seos mustikoiden päälle. 

Paista uunin alatasolla noin 35-40 minuuttia, kunnes piiras on kypsä. Tarjoa jäähtyneenä. 



Näppärät näpit

Alkuvuosi meni käsitöiden osalta melkoisessa hiljaiselossa. Osasyynä tähän oli aikanaan kaupalta tarttunut olkapääkipu, joka jostain syystä äityi pahemmaksi. Toisaalta oli myös yleinen väsymys ja olotila oli melkoisen apea, niin ei tehnyt edes mieli puuhailla. Muuton jälkeen pikkuhiljaa alkoi taas innostamaan langoilla leikkiminenkin. Myös ompelukone kotiutui takaisin Helsinkiin ja innostuin ompelusta kymmenen vuoden tauon jälkeen. Hurruttelin tehdä pari peittoa ja yhden mekonkin naapurin prinsessalle. Kankaita olisi iso kasa, mutta ompelu on jäänyt paitsioon kun ei niillä kankailla sitten kovin pitkälle pääsekään - tarvitsisi olla resoria ja kanttinauhaa ja vetoketjua ja kaikenlaista. Laiska kun olen, niin kangaskauppaan asti en ole vieläkään viikkojen suunnittelusta huolimatta päässyt. Ehkä vielä saan käytettyä nuokin kankaat, kun muut oheistarvikkeet löytyvät. 

Mutta onneksi lankakasoja on kertynyt useampia, joten neulomis- ja virkkaamispuuhiin löytyi tarpeita. Tilauksessa on varmaan pari vuotta jo ollut kaverille matto, mutta vielä meinaa olla tuo matonkude liian painavaa virkattavaa olkapäälle. Kuteet on ostettu myös silloin pari vuotta sitten, ehkä joskus vielä saadaan valmiskin tuote toimitettua. Pitäisi myös virkkailla jonkinlainen peitto tai istuinsuoja keinutuoliin - sitä suunnittelin myös matonkuteesta, joten sekin jäänee toistaiseksi odottamaan. Mutta pari peittoa olen saanut aikaan ja eilissä päivänä valmistui uusi Hippo. Nyt on muksuille molemmille omat halittavat, joskin nuo ovat melko kookkaita kavereita, joten hetken saavat lapset kasvaa ensin. 







Siinä kevään tekeleitä - tuo kukkaispeitto on oma lempparini! 

Näistä viimeisistä pinkeistä unelmista taitaa tulla pöllö, mutta katsellaan tuleeko matkalla muita ideoita. Erehdyin jakamaan Facebookissa kuvaa Hipoista, joten nyt olisi myös kolme sellaista tilauksessa - en kylläkään luvannut minkään sortin toimitusaikaa, koska luulen että kädet on täynnä jotain muuta kuin lankoja tässä kuukauden sisällä. 

Mies ehdotteli, että jäisin vain kotiin ja virkkaisin ammatikseni - yritin selittää, ettei se olisi niin kannattavaa ja hän alkoi suunnitella toiminnan jonkinlaista mekaanistamista. Minä en kovin tästä innostu, ehkä jatketaan ihan harrastelijapohjalta. Makuhan tästä touhusta menisi, jos alkaisi ihan työkseen tehdä. Minulle on melkein parasta terapiaa tuo väreillä leikkiminen ja oman kädenjäljen näkeminen - siis leipomisen lisäksi. 

Omia pohdintoja

- Sanotaan, että lapsiveden maku muuttuu sen mukaan, mitä äiti syö. Näin jo kohdussa lapsi oppii uusia makuja ja mahdollisesti synnyttyään on moniruokaisempi. Miten ja miksi asiaa on tutkittu? Onko joku tutkija maistellut odottavien äitien lapsivesiä? 

- Miksi Oivariini paketissa on merkitty yksi kulma avaamista varten? Aukeaa se paketti niistä muistakin kulmista muuten, ihan kapinahengessä on vältettävä sitä "avaa tästä" kulmaa.

- Miksi ihminen (ainakin minä) kiintyy esineisiin ja paikkoihin? Vaikka järjellä voisi ajatella, ettei esimerkiksi auto kovin loukkaannu jos sen vaihtaa, niin silti se tuntuu jotenkin pahalta.

- Ymmärrän luonnon monimuotoisuutta suht hyvin ja esimerkiksi hyttyset, hämähäkit, muurahaiset ja käärmeet ovat minusta ihan ymmärrettäviä olioita. Mutta punkit - ei mitään hyötyä kellekään? Vai käyttääkö joku muu eläin juuri niitä ravintonaan?

- Jos olisit vaikkapa sota-alueella tai muuten vaarallisessa tilanteessa ja joku asiansa osaava sinua käskyttää, niin eikö olisi järkevää tehdä niin kuin toinen sanoo, eikä lähteä sooloilemaan. Miksi joillekin ihmisille moinen on kovin vaikeaa? 

- Jollain tapaa edelliseen liittyen; miksi joillekin ihmisille omien virheiden myöntäminen on lähes mahdottomuus? Esimerkiksi monen teinin täytyy väittää vanhemmille vastaa, vaikka tietäisivät olevansa väärässä - miksi, oi miksi?

- Muutokset ovat usein pääasiassa ihan hyvä juttu, vaikkei alkuun siltä tuntuisikaan. Mutta toisaalta, miksi muuttaa jotain, joka on vuosien mittaan osoittautunut menestykseksi? Esimerkiksi S-ryhmä teki mielestäni ihan emämunauksen kun meni muuttamaan Rosson konseptia - listalta lähti esimerkiksi pannupitsat ja samaten katosi raastepöytä sekä se taivaallinen valkosipulikastike. Olen nyt puoli vuotta manannut tätä asiaa ja antanut tuolle uudistuneelle paikalle kaksi uutta mahdollisuuttakin, mutta en anna enää yhtään. Typeriä muutoksia ja mainostamanne salaattipitsa kuulostaa myös typerältä! (Kapinoin vahvasti tätä muutosta vastaan.)

- Miksi joskus ohittaa omat vaistot? Jos vaikka tuntuu, että jollain ei ole kaikki hyvin, niin miksi ei kysy tarkemmin. Onko itsensä suojelua sulkea silmänsä ja jättää asia sikseen? 

- Toisaalta taas; miksi on joskus niin vaikeaa pyytää apua? Miksi täytyy yrittää pärjätä, vaikka voisi saada apua ja tukea? 

Ihan pohdinpa vaan kaikenlaista, kun on aikaa. 

Mitä te pohditte?

Juustokakkubrownie


Juustokakkubrownie

100 g voita
150 g tummaa suklaata
1,5 dl sokeria
2 kananmunaa
1,5 dl vehnäjauhoja
1 rkl tummaa kaakaojauhetta
ripaus suolaa

200 g maustamatonta tuorejuustoa
1 kananmunan keltuainen
5 rkl sokeria
2 tl vaniljasokeria

Pingota irtopohjavuoan (noin 20 cm) pohjalle leivinpaperi ja laita uuni lämpiämään 180 asteeseen.

Sulata miedolla lämmöllä suklaa ja voi kattilassa. Poista liedeltä, lisää sokeri ja sen jälkeen munat yksitellen sekoittaen. Lisää joukkoon keskenään sekoitetut kuivat aineet. Kaada vuokaan.

Vatkaa kulhossa tuorejuusto, keltuainen ja sokerit kunnes seos on tasaista. Lusikoi tuorejuustoseos suklaataikinan päälle ja levittele tasaiseksi - ei haittaa lainkaan, vaikka taikina ja tuorejuusto sekoittuvat. 

Paista uunin keskitasolla noin 30-40 minuuttia, kunnet kakun keskusta on juuri kypsä. Anna jäähtyä hyvin ennen tarjoilua - mahdollisuuksien mukaan kakun voi tehdä jo esimerkiksi edellisenä päivänä. 



Kuvat suorastaan täydellisiä, eikö ole! 

Mutta minkäs teet, on niin hyvää kakkua, että ihan meinaa unohtaa koko kuvailun. 




Rytmit sekaisin

Ensimmäinen yhteinen kesäloma!

Voisinpa sanoa, että nautitaan tästä ihan täysillä ja suunnitteilla on kaikenlaista - mutta on pakko myöntää, että eipä ole sellaista vaihtoehtoa nyt. On kyllä mukavaa lomailla yhdessä ihan näinkin - olla vaan ja oleskella. 

Oikeastaan meidän lomailua varjostaa vain yksi ikävä asia - vintiö lähti reilu viikko sitten mummolaan kesälomalle, eikä olla vielä ihan totuttu tuon ilopillerin poissaoloon. Ainoa hyvä puoli koko asiassa on se, että nyt tämäkin pallomaha mahtuu iskän kainaloon. Meidän erittäin mustasukkainen riiviö nimittäin vähintään tuijotti moralisoivasti jos ei ihan vallan tunkenut väliin aiemmin. Mutta pieni lohtu on toisen kainalo, kun aamulla ei kukaan hypikään päällä herättämässä. Onneksi vintiö palaa jo pian kotiin, kunhan nyt ensin nämä sisarukset saadaan maailmaan.

 Alkaa olla koti jo valmiina lapsia varten, joskin tässä kaikenlaisia sisustusideoita päivittäin tulee uusiakin - kirjahyllyjen päivitys olisi ensimmäisenä listalla, uusista verhoista ja matosta haaveilen myös. Ja tuo meidän uuni - kodin suurin murhekryyni tällä hetkellä. Sen vinkin annan, että jos joskus suunnittelette keittiöremonttia, niin älkää nyt vaan integroitu keittiössä uunia muihin kalusteisiin. Näyttäähän se vallan hyvältä, mutta jos käy niin että uuni on (kuten meillä suoraan sanottuna) aivan sysip*ska, niin se on sitten myös hieman haastavaa vaihtaa. Muussa tapauksessa olisi tuo kapistus varmaan parin ensikäytön jälkeen lentänyt suvereenisti parvekkeelta alas, kun pienissä hormonikiukuissa siihen hermostuin. Paikallaan on edelleen, mutta jos nyt lottovoitto osuisi kohdalle, niin ensimmäisenä räjäyttäisin tuon keittiön ja ostaisin toimivamman uunin. 

Karkasinpa taas aiheesta. 

Meidän lomailu on nyt pääasiassa keskittynyt ihan kotiympyröihin. Viime viikolla alkoi muslimien Ramadan kuukausi, mitä myös meillä vietetään. Käytännössä siis mies paastoaa klo 02-23 - ja minä poden huonoa omaatuntoa aina kun jotain suuhuni tuona aikana laitan. Hereillä hänen täytyy olla siis yötä myöten ja niinhän siinä on käynyt, että myös itse kukun pitkälle yöhön. Aamulla nukutaan puolille päivin ja sitten iltasella seitsemän jälkeen kömmitään päiväunille. Siitä herätään kymmenen jälkeen - toinen aamupalalle ja toinen iltapalalle. 

Mielenkiintoista tämä Ramadan arki omalla tavallaan on kyllä - kaikkine paastoamisine ja rukouksineen. Muutaman kerran olen kuullut manausta tästä päivän pituudesta. (Olen yrittänyt lohduttaa sillä, miten helppoa paastoaminen onkaan kun Ramadan sattuu keskelle talvea! Ei ole tuntunut paljon tuo lohduttelu auttavan.) Ensi vuonna kuulemma vietetään paastokuukausia jossain muualla kuin Suomessa - ainakin Englantia ja Gambiaa on heitelty ilmoille, myös Espanja on yksi varteenotettava vaihtoehto. Saa nähdä, mitä tulee vuoden päästä tapahtumaan ja missä meidän perhe oleilee. Muuten on kyllä sujunut hyvin sen suhteen, että pelkäämääni nälkäkiukkua ei ole liiemmin näkynyt ja muutenkin mieheni on jaksanut pysyä suht aktiivisena. On hän muutamana päivänä laittanut ihan ruokaakin ja juhannuksena paastoavat pojat huolehti grillaamisesta. En tiedä pystyisinkö itse moiseen, tai edes ylipäänsä noin pitkään paastoamiseen. 



Yön pimeinä tunteina ei kai voi odottaa kuin moista ajatuksenvirtaa. Saatiin neljän tuotantokauden armeijaputkikin katsottua, joten ehkä seuraavina päivinä voisin kirjoitella ihan päivällä. Saattaisi tulla hieman järkevämmän oloista tekstiä. 

Ainakin omasta raskausajan ruokavaliostani toivottiin tekstiä - onko muita mielenkiintoa herättäviä aiheita? 



Kaunista juhannusta!

Täällä ollaan!

Joku jo ehti kysellä, että ollaanko lähdetty synnyttämään kun ei kuulu mitään. No ei me vielä olla, vaan tietokone on ollut sujuvasti kiinni telkkarissa ja pyörittänyt Netflixiä = ei ole voinut samalla kirjoitella. Kovin kauaa ei ehkä mene siihenkään, että täytyy sitä synnytystä alkaa suunnitella, mutta josko nyt vielä pari viikkoa saisi olla ihan yhdessä osassa. Ihmismieli on siitä jännittävä, että vaikka odottaa kovasti näiden tyyppien tapaamista ja olo on jo suhteellisen tukala, niin silti toivon että he malttaisivat vielä muutaman viikon, kun en ole ihan vielä valmis kuitenkaan. 

Me vietetään ensimmäistä yhteistä juhannusta ja toistaiseksi ainakin viimeistä sellaista kaksistaan. Sattuneesta syystä ei lähdetty mihinkään mökkeilemään, vaan ollaan ihan kaupungissa ja vietetään aikaa ystävien kanssa. Minun juhannusperinteeksi on muodostunut viime vuosina työnteko, joten tämä on ihan mukavaa vaihtelua. Meillä ei myöskään kumpikaan suuremmin valita tästä vallitsevasta ilmastosta - minä nautin viileydestä tällä hetkellä kovin ja koska mies paastoaa, on hänelläkin helpompaa kun ei ole turhan lämmin. 

Piti siis vain tulla toivottamaan hyvää juhannusta kaikille!

Ensi viikolla ehkä jaksan taas kirjoitellakin, enkä vaan tuijotella telkkaria. Toiveitakin esiteltiin, niin ehkä paneudun niihin aiheisiin. 

Unelmien juhannusmaisemaa

Mitä juhannustaikoja teillä tehdään? 

Entä mitä perinteitä on muuten muodostunut?

Paras ja kaunein

Tänään oli hyvä päivä!

Minä en ole oikein koskaan päässyt kunnolla eroon siitä paljon puhutusta alkuraskauden väsymyksestä, vaan olen kärsinyt koko raskauden aikamoisesta väsymyksestä. Siihen on varmasti monia syitä ja ehkä valotan niitäkin joskus tulevaisuudessa. Mutta tuon jatkuvan väsymyksen vuoksi sitä osaa eri tapaa nauttia näistä päivistä kun on energiaa. Eilen sain myös nauttia sellaisesta päivästä ja heti perään toinen samanmoinen! Vaikka pakko kyllä sanoa, että aamulla ei siltä ihan tuntunut. 

Eilen nautin aamupäivän jalkahoidosta ja jalkahieronnasta - lopulta päädyin tähän ratkaisuun, kun oli pakko ne kynnet saada leikattua ja nyt on väriäkin. Tuon hemmottelumaratonin jälkeen vietin aikaa ystävän kanssa, mikä piristää aina. Illalla taidettiin vielä reippailla ja käytiin tekemässä viikko-ostokset ihan automarketissa asti. 

Tänään suuntasin iltapäiväksi aurinkoiseen Helsinkiin. Treffattiin mieheni kanssa romanttisesti Rautatieaseman edessä ja suunnattiin lounaalle. Täysin vatsoin jatkettiin matkaa Kaisaniemeen Radio Aallon Helsinki päivän konserttiin - täsmäiskuna kukas muukaan kuin Elastinen. Ihmeteltiin mennessämme hirmuisen pitkää jonoa ja mietittiin mihin ihmiset jonottaa (mietti moni muukin, kun salakuuntelin). Me tallustettiin suvereenisti jonon ohi ja muutaman sadan muun kanssa luovittiin sisään jonon sivuilta. Vähän harmitti ne kuuliaiset, jotka jonottivat - tuntui eräs rouva puhuvan, että 45 minuuttia jonottivat. Meillä meni ehkä 10 minuuttia. Mutta Ela lunasti lupauksensa viihdyttämisestä ja ilon tuomisesta - eihän sitä voinut muuta kuin hymyillä auringon paistaessa ja musiikin raikuessa. Vähän yltyi tämä pallomaha jammailemaankin! Tuntuivat myös tyypit innostuvan äitinsä innostuessa, meinaan sen moista meininkiä oli vatsan seudulla. Väsynein jaloin, mutta hymy huulilla suunnattiin kotiin päin - olisi ollut monta hyvää artistia nähtävänä, mutta kun ei jaksanut seisoskella. Se vähän harmittaa.

Random kuvitusta Instagramin puolelta; 



Kesäkynnet part 1 ja 2. 

Nautin tästä näpertelystä ja ylipäänsä pitkistä kynsistä vielä kun voin. Tässä jo suunnittelen seuraavia. 


Pallomahalla viikkoja 33.



Olen koko kevään enemmän ja vähemmän joutunut välttelemään virkkaus ja neulonta puuhia. Olkapää on vaivannut sen verran, että ei ole kestänyt tuollaista rasitusta. Nyt olen viime viikkoina pikkuhiljaa uskaltanut alkaa kokeilemaan ja kokosin tuollaisista löytyneistä sateenkaaritilkuista peittosen vauvoille - muutaman lisätilkun tein tuosta vaaleanlilasta. Nyt on tekeillä jo toinen peitto, joskin siitä tuntuu tulevan ikuisuusprojekti, joka paisuu ja paisuu. 


Nyt sormet ristiin, että vielä huominenkin olisi energinen päivä. Nimittäin vanhempani suuntaavat Helsinkiin ja majoittuvat meille - mieheni lähtee appiukkonsa kanssa jalkapalloakin katsomaan. Vanhempieni lisäksi veljeni tulee lounaalle ja tämähän kokonaisuus tarkoittaa sitä, että huominen aamu menee touhutessa. Onneksi mieheni hoitaa siivouspuolen, niin minä voin keskittyä kokkaamiseen. Nyt jo uunissa tuoksuu vaniljainen mustikkapiirakka jälkiruoaksi. 

How's your summer starting? 

Alppiruusujen lumoissa

Melko paljon tulee vietettyä tätä nykyä aikaa sisätiloissa. Olen kuitenkin onnekas toisaalta, että vielä saan viettää aikani kotona ja pääsen suht sujuvasti liikkumaan. Lääkäri kehui vielä viime viikolla ketteräksi - voin kyllä kertoa, että olo ei ole sen mukainen. Mutta kai se on ihan oikeutettua tuntea olonsa vähän raskaaksi kun sisällä on noin viisi kiloa vauvaa. 

Viime viikolla meni monta päivää ihan kotona maatessa, hieman jotain touhuillessa. Eipä eilenkään kovin kummoisia aktiviteetteja tullut harrastettua, mutta tänään ihan lähdettiin seikkailemaan! Nappasin vintiön sekä erään ystävän matkaan mukaan ja seikkailtiin Etelä-Haagaan alppiruusuja ihastelemaan. Ja tuo seikkailu kyllä kannatti! 
















Melkoinen satumetsä. 

Tuli tuolla seikkaillessa jopa hieman surrealistinen olo, kun jotenkin eksoottiset kukkaset ja toisaalta kovin suomalaiset männyt kasvoivat niin sulassa sovussa. Puistossa voi ihailla kukkaloistoa pitkospuilla ja poluilla kävellen, löytyypä sieltä myös ylätasanteita, joilta voi katsella loistoa hieman ylempää. Ensi vuonne mennään tyyppien kanssa uudemman kerran ja otetaan eväät mukaan; istutaan kukkien katveessa ja nautitaan väriloistosta sekä tuoksumaailmasta. Kauneutta on tämä maa pullollaan.

Puisto sijaitsee siis Etelä-Haagassa, ihan kivenheiton päässä Huopalahden asemasta. Perille pääsee myös busseilla 40, 41, 43 ja 550. Minusta on mahtavaa, että puisto on yleisölle avoin ihan ilman maksua ja opastettuja kierroksiakin järjestetään. Myöskin koirat ovat tervetulleita alueella - joskin ihan tervettä järkeä käyttäen, jätökset voi kerätä pois mennessään. Tämän vuoden kukinta on aikalailla vasta aluillaan, näin kertoi Helsingin rakennusvirasto - kukinta kestää parista kolmeen viikkoa, joten vielä ehtii! 

Lisää alppiruusupuistosta voit lukea täältä.

Kotoutumista

Minulta usein kysellään, miten mieheni on Suomeen asettunut. Erityisesti näin kesää kohden mennessä monet ovat asiaan kiinnittäneet huomiota. Sitä on loppu viimein vaikea edes ajatella, miten suuren sopeutumisen polun mieheni on kulkenut viimeisen yhdeksän kuukauden aikana. Toki itsekin joutui sopeutumaan Gambiaan muuttaessa, mutta se oli kuitenkin hyvin erilaista - olin matkaillut paljon ja nähnyt erilaisia ympäristöjä, osasin jollain tapaa odottaa millaista Gambiassa tulee olemaan. Toki nuo odotukseni eivät ihan pitäneet paikkaansa, mutta en silti kokenut kummempaa kulttuurishokkia. Mieheni puolestaan tuli Suomeen hyvin erilaisella taustalla - ei hän ollut matkustanut eri puolilla maailmaa, eikä länsimainen kulttuuri ollut tuttua kuin elokuvista. Koetin itse antaa Suomesta, suomalaisuudesta ja suomalaisista melko realistista kuvaa, jotta hän osaisi varautua. Useamman kerran mieheni on itseasiassa tässä vuoden aikana kritisoinut sitä, miten ruusuista kuvaa ulkomailla asuvat gambialaiset antavat Euroopasta ja Amerikasta esimerkiksi Facebookin välityksellä - kun ei se elämä niin ruusuilla tanssimista olekaan. 

Mieheni tuli siis Suomeen syyskuussa 2014 - yhdeksän kuukautta sitten. Hän lensi Brysselin ja Münchenin kautta Helsinkiin - minä olin kentällä vastassa ja toivoin että hän on koneessa, ei meinaan matkalta kuulunut mitään väliaikatietoja. Perille hän pääsi onneksi hyvin ja kaikki matkalle sattuneet passintarkastuksetkin olivat sujuneet saumattomasti. Kotiuduttiin ja aloitettiin se yhteinen arki.

 Oli ihanaa olla yhdessä ja mieheni oli ihmeissään kaikesta uudesta ja erikoisesta. Olin onneksi muutaman päivän vapaalla ja ehdimme tavata ystäviä ja tutustua hieman kaupunkiinkin. Olin säästänyt kesälomani pitkälle syksyyn, jotta saisimme viettää aikaa yhdessä - se oli hyvä juttu. Seikkailimme tuolloin Jyväskylässä ja Tampereellakin, sekä muuten tutustuimme Suomeen ja suomalaisuuteen. 

Oli arjessa vaikeaakin. Olin kuitenkin suurimman osan syksyä töissä ja se oli miehelleni raskasta - pitkät pimeät päivät yksin kotona, ei oikein vielä kontakteja tai mitään tekemistä. Onneksi hänellä oli pari ystävää kaupungissa, joten sentään joskus pääsi pois omista ympyröistä ja uloskin. Vaikka oli vaikeaa, oli silti myös aika ihanaa - saada olla yhdessä ja elää arkea. Mieheni myös innostui helposti ehdottamistani asioista ja käytiinpä seikkailemassa Berliinissäkin, mikä piristi molempia. Minä myös sanoisin, että meidän vintiö oli aika pelastus syksyn pimeinä tunteina - miehelläni oli joku seurana ja pakottamassa ulkoilemaan, kovin läheisiä näistä kahdesta onkin tässä vuoden aikana tullut. 

Syksyn mittaan monta kertaa mieheni ahdistui myös siitä, miten hitaasti asiat toimivatkaan. Hän etsi aktiivisesti töitä sekä koulupaikkaa, mutta kumpaakaan ei löytynyt. TE-toimiston kanssa oli asiakkuus, mutta käytännössä sekin tarkoitti vain odottamista. Oli vaikeaa aloittaa kunnollista integroitumista, kun ei ollut mitään kiinnekohtaa minun lisäkseni. Voin vain kuvitella, kuinka hankalaa se olisikaan jos tulisi Suomeen täysin ilman verkostoa. 

Joulukuussa asiat tuntuivat helpottavan, kun tuli hyviä uutisia. Ensin saatiin vauvauutisia, mitkä ehkä hieman yllättivät, mutta tekivät meidät kuitenkin onnellisiksi. Miehelleni löytyi lisäksi paikka suomen kielen kurssilta, mikä alkoi tammikuussa. 

Minä en voi väittää olleeni mitenkään helpoin kumppani tuossa tammi-helmikuussa - olin järjettömän väsynyt ja töissä käymisen lisäksi makasin lähinnä sohvalla. Onneksi mieheni kävi päivittäin opiskelemassa ja sai uusia kavereita. Arki alkoi muotoutua mukavasti minun töideni ja mieheni opiskelujen ympärille. Myös sisälläni kasvavat kaksoset toivat arkeen jo touhua, kun piti ravata sairaalassa joka toinen viikko. Edelleen tuli vastaan uusia asioita, mutta pikku hiljaa mieheni alkoi tottua tämän maailman ihmeellisyyksiin. 

Minun oloni alkoi onneksi jossain määrin paranemaan ja oli vaihteeksi lomaakin. Seikkailtiin taas Jyväskylässä ja käytiin tutustumassa joulupukkiin Rovaniemellä. Muutettiin ja kotiuduttiin uuteen osoitteeseen - tuntui kivalta rakentaa kotia yhdessä. Päivien piteneminen antoi toivoa kesästä ja sitä kyllä odotettiinkin. Mieheni aloitti autokoulun, mikä antoi taas hieman toivoa työrintamalle - josko se vaikka avaisi ovia enemmän. Suomen kielen opiskelutkin sujuvat kovin mallikkaasti. Väittäisin mieheni olevan melko taitava jo, siihen nähden että opiskeluja on takana vasta kuutisen kuukautta. 

Nyt arki rullaa jo melko omalla painollaan. Toki ihan arjessakin tulee eteen vielä uusia asioita, mutta enemmän on jo tuttua kuin tuntematonta. Tämän kevään opiskelut ovat mieheni osalta loppusuoralla ja ajokorttikin melkein taskussa. Lapsetkin toivottavasti syntyvät pian, mikä toisaalta tuo myös melkoista myllerrystä tähän perheeseen. Mutta kaiken kaikkiaan aika mukavaa on tämä elämä. 

Oikeastaan ihan viime aikoina vasta mieheni on valitellut koti-ikävää - ehkä syynä tuo aurinkokin ja sen tuomat muistot. Onhan minullakin koti-ikävää Gambiaan, joten yritämme ensi keväänä päästä käymään sielläkin. Puhelinlangat laulaa siihen suuntaan usein, joskin välillä hieman huonolla menestyksellä. Mieheni eräänä päivänä totesikin, että nyt hän ymmärtää miltä minusta tuntui kun elimme vielä eri mantereilla - ei ole aina niin helppoa tuo yhteydenpito. Meidän tulevaa Gambian matkaa varjostaa ainoastaan maan poliittinen tilanne, mikä ei tällä hetkellä ole kovin hyvä. Vallassa oleva diktaattori on tehnyt normaalin kansalaisen arjesta melko raskasta ja tyytymättömyys on suurta - noin esimerkkinä; kilo sipuleita maksaa 60 dalasia, mikä on jopa 1,5 euroa. Kun suhteuttaa sen siihen, että keskimääräinen tulo on noin 2000 dalasia, niin voisi sanoa että suhteellisen kallista sipulia on tarjolla. Kuitenkin herra diktaattori käyttää omien syntymäpäiviensä juhlimiseen monta kymmentä miljoonaa dalasia - voitte kuvitella kuinka kansa arvostaa moista. Mieheni on toisaalta sitä mieltä, että vuoden vaihteessa yritetty vallankaappaus tulee vielä tämän vuoden puolella uusiutumaan. Ensi keväänä olisi presidentin vaalitkin tiedossa - demokraattisesti ja sillein. Mutta toivotaan parasta ja pelätään pahinta. Onneksi mieheni on vakuuttunut siitä, että sotaa Gambiassa ei voi syttyä - hän perustelee asian sillä, että maa on niin pieni ja käytännössä melkein kaikki ovat jotenkin sukua toisilleen, että eivät alkaisi keskenään sotimaan. Katsellaan. Toivottavasti tammikuussa päästään reissuun - otan muuten vapaaehtoisia apukäsiä matkakumppaniksi! 

Nyt siis ollaan jo aika hyvin kotouduttu ja kotiuduttu - paljon on mahtunut vuoteen ja paljon tulee mahtumaan tuleviinkin. Päätös  oleskeluluvan jatkosta saapui postissa perjantaina, joten ihan muuttoa Gambiaan ei vielä tarvitse suunnitella. Eletään siis arkea täällä, päivä kerrallaan ja voitetaan esteet kun niitä tielle sattuu. Jospa syksyllä löytyisi jotain töitäkin ja jossain vaiheessa aukenisi tie opintoihin - toiveita ja haaveita. 

Pätkisjuustokakkua (ilman liivatetta!)

Minä pidän kovin hyydytetyistä juustokakuista ja useamman kerran olen harmitellut sitä, että Suomessa saatavilla oleva liivate on peräisin siasta. Kuulemma niinkin kaukaa kuin Ruotsista saa nautaperäistä liivatetta - sinne eksyvät, saa tuoda tuliaisia! Mutta ilmeisesti Suomessa tuota nautaperäistä liivatetta ei siis saa myydä, joten on pärjättävä ilman. En kuitenkaan jaksa alkaa metsästämään tosissani. Tokihan hyydyttää voi esimerkiksi agar-agarilla tai vegegelillä, mutta en ole jaksanut alkaa leikkimään näillä aineilla, kun ne minulle ovat kovin vieraita. Eikä ihan kaikkea ehkä näilläkään saisi hyydytettyä. Onneksi myös suklaata voi käyttää hyydykkeenä, eikä se tuo pahempaa makuakaan kakkuun.

Pätkis-juustokakku
Ohje alunperin Fazerilta

1 pötkö Dominokeksejä
50 g voita

2 pss Pätkis minibites karkkeja
2 dl kuohukermaa
400 g maustamatonta tuorejuustoa
1 dl tomusokeria

Murskaa keksit tehosekoittimessa tai pussissa kaulimella survoen. Sulata voi ja sekoita keksimuruihin. Pinnoita leivinpaperi irtopohjavuoan (20 cm) pohjalle ja painele keksiseos vuokaan. Laita jääkaappiin täytteen teon ajaksi.

Jätä puolikas pussi pätkiksiä sivuun koristelua varten. Kaada loput kulhoon ja pehmennä mikrossa. Sekoita tuorejuusto pehmenneiden karkkien joukkoon. Vaahdota kerma ja lisää tuorejuustoseokseen. Lisää lopuksi tomusokeri ja sekoita tasaiseksi. Kaada vuokaan keksipohjan päälle ja tasoita pinta. Peitä kelmulla ja anna hyytyä jääkaapissa yön yli.

Koristele esimerkiksi tuoreilla mansikoilla ja pätkisrouheella.




Eräänlaista avuttomuutta

Minä olen aina ollut huono pyytämään apua, tai ainakin niin kauan kuin muistan. Joissain asioissa senkin taidon hallitsen, mutta olen myös tottunut laittamaan itseäni äärirajoille, koska en raaski apua pyytää. Tosin tämän kevään aikana olen useampaan otteeseen todennut, että vaikka osaisi pyytää, niin apua ei välttämättä saa ja päättänyt vain kestää joitain asioita. 

Mutta niin. Minua on kovin jopa tietyllä tapaa ahdistanut se, miten paljon painotetaan avun tarvetta kaksosten synnyttyä - ilman apua ei pärjää tyylisesti. Toki olen jollain tapaa valmis ottamaan apua vastaan, mutta uskon että pärjätään ihan hyvin itsekin. Minulle on jokseenkin stressaavampi ajatus se, että täällä olisi koko ajan joku "ylimääräinen", enkä saisi itse olla vastuussa (ja hallinnassa) kotonamme. Myönnän siis olevani jonkin sortin kontrollifriikki ja minua ahdistaa, jos tietyt asia tehdään eri tavalla kuin mihin olen tottunut. Meille on mainostettu perhetyötä ja opiskelijoita, on annettu neuvolasta lippua ja lappua, perhevalmennuksessakin painotettiin avun tärkeyttä. Katsotaan syksyllä asiaa uudestaan, mutta saanko asennoitua niin, että pärjätään ihan kaksistaankin. 

Tämä kykenemättömyyteni ottaa apua vastaan on jollain tapaa konkretisoitunut myös muuten raskausaikana. Enää ei esimerkiksi kumartuminen tunnu hyvältä ja kiroan aina, kun jotain tiputan lattialle - kuitenkin usein myös nostan tiputtamani asian, vaikka voisin pyytää esimerkiksi miestäni apuun. En myöskään enää esimerkiksi saa varpaan kynsiä leikattua tai lakattua ja haaveilen siitä, että joku tekisi sen puolestani - tällaisissa asioissa se sisko olisi kiva, koska sellaiselta ehkä kehtaisin pyytääkin apua. On muuten ristiriita siinä, että toivon kelien lämpenevän niin paljon että voisin unohtaa joka aamuisen sukkien jalkaan tappelun, mutta toisaalta en halua jalkojani esitelläkään ja mielelläni peitän ne sukilla - suuret ovat ongelmat tässä arjessa. Onhan toki moni tarjonnut apuaan - siinä kynsien leikkaamisessa/lakkaamisessakin ja mieheni tarjoutuu usein auttamaan sukkien laitossa, mutta kun aina vaan vastaan "ei kiitos, pärjään kyllä". Ihanaahan sekin jo on kun joku vain tarjoutuu auttamaan.

Olen myös kehittänyt jonkin sortin ahdistuksen synnytykseen liittyen. Nimittäin silloin kun ole kipeä tai minuun sattuu, olen mieluiten yksin. Ajatus synnytyssalista, jossa on minun lisäkseni mieheni sekä pari kätilöä ja lääkäriä on alkanut ahdistaa ihan suunnattomasti. Varsinkin, kun tapaamistani lääkäreistä 8/10 on ollut ääliöitä, jotka eivät osaa kohdata ihmistä - kiva saada sellainen kaveriksi kun synnyttää. Ja kuunnellaanko minua, jos pyydän apua synnytyksessä? Vai ohitetaanko asia, kuten niin moni muukin. 

Olen kiinnittänyt muutenkin huomiota siihen, millaista onkaan olla tietyllä tapaa avuton tässä maailmassa. Itse kuitenkin kaikesta huolimatta jaksan vielä hyvin ja pärjään itsenäisesti, mutta moni ei pärjää. Esimerkiksi bussilla matkustaessa mieleeni herää usein kysymys "mitä vikaa on siinä ikkunapaikassa?". Bussi saattaa olla täynnä ja ihmisiä seisomassa, mutta silti joku kokee, että on ok pitää omaa laukkua viereisellä penkillä. Olen kiinnittänyt huomiota siihen, tarjotaanko vanhemmille ihmisille paikkaa bussissa - minun havaintoni on, että ei tarjota. Väsyneenä bussipysäkillä seisoessa olen meinannut pillahtaa itkuun, kun pysäkin penkki on varattu parilla laukulla, joiden omistajat seisovat vieressä. Tuossakaan tilanteessa minä en ole osannut pyytää, että pääsisin istumaan, ja pohdinpa, että kuinka moni pyytää? 

Olenpa pohtinut, että ollaanko me vähän itsekästä kansaa? 

En tahtoisi ajatella niin, mutta jotenkin on tullut viime aikoina sellainen olo, että en tahtoisi uppoavaan laivaan muiden suomalaisten kanssa. Ajatusmalli tuntuu monella olevan kovin itsekeskeinen, mihin toisaalta tämä yhteiskunta ajaakin. Olisiko kuitenkaan niin iso juttu esimerkiksi luovuttaa paikkaa bussissa vanhukselle tai vaikka raskaana olevalle? Tai pitää ovea auki kaupassa perässä tulevallekin? Tai vaan kysyä joltakulta tarvitseeko hän apua, jos hän siltä näyttää? 

Tulipa sekalaisenlaista tekstiä. Niin monta ajatusta, jotka ovat isossa solmussa. Saitteko jotain irti tästäkin sotkusta? 


Kaurainen vuokaleipä

Pataleipää voi aina tehdä, mutta välillä on kiva kokeilla jotain muutakin. Tämä on mainio ja maistuva vaihtoehto. Helppoakin ja suht nopeaa.

5 dl vettä
1 pss kuivahiivaa
2 tl suolaa
1 rkl siirappia (tai sokeria)
2 dl kaurahiutaleita

6-8 dl vehnäjauhoja

Sekoita keskenään kuivahiiva, suola ja kaurahiutaleet (ja sokeri). Sekoita reilusti kädenlämpöiseen veteen siirappi ja kaada vesiseos kuivien aineiden joukkoon. Anna seoksen käydä noin 30 minuuttia lämpimässä paikassa liinan alla kunnes seos kuplii.

Lisää joukkoon jauhoja hiljalleen, koko ajan sekoittaen. Vaivata ei tarvitse, riittää kun puulusikalla sekoittaa. Itse olen laittanut noin 6 dl jauhoja, jolloin taikina jää vielä tahmaiseksi, mutta irtoaa silti kulhon reunoista - täysin kiinteää taikinan ei siis tarvitse olla. Annostele taikina voideltuun leipävuokaan - vuoka tulee hieman reilusti puolilleen. Anna kohota vielä noin 20 minuuttia.

Paista leipää 225 asteessa 25 minuuttia. 

--

Meillä on tehty tätä nyt jo kahdesti - aika nopeaan katoaa parempiin suihin tuore leipä. Varioida voi jauhojen kanssa ja hiutaleidenkin; jauhojen määrää saattaa joutua muuttelemaan hieman jauhoisa riippuen. Jotain siemeniäkin voisi sekaan heittää, jos tahtoisi ravintoarvoa hieman kohottaa. Mutta ajoittain on ihan kiva syödä vaan hyvää vaaleaa leipää. 

Edit; oli iskenyt painovirhepaholainen, josta onneksi ihana ystävä kertoi myös kirjoittajalle. Eli leipään tulee nestettä 5 dl - puoli litraa siis. Ei 0,5 dl kuten ohjeessa aiemmin luki.