Avioliiton satamaan

Mieheni kertoi aamulla, että yhteinen ystävämme on mennyt naimisiin. Tuo entinen työkaverimme on kolmenkympin ylittänyt mieshenkilö ja muistan hänen jo kaksi vuotta sitten puhuneen, että naimisiin pitäisi mennä. Korvaani särähti tuo ajatus siitä, että naimisiin meno on se elämän itseisarvo. Ymmärrän toki, että tuossa kulttuurissa se sitä nimenomaan on - asia, jota tavoitellaan ja joka kuuluu elämään. Erityisesti ehkä naisilla - naimaton nainen on paitsi harvinaisuus, myös jollain tapaa vähempiarvoisempi.

"Are they in love, or just got married?"
"No no, they just got married. I don't think they even know each other."

Minua jaksaa tavan takaa yllättää edelleen se, että ihmiset menevät naimisiin ilman rakkautta. Ehkä se kertoo jotain minusta ja siitä kulttuurista, missä olen elänyt. Meillä on vapaus valita - elääkö yksin vai mennäkö naimisiin. Vai kenties jotain siltä väliltä. En epäile, etteikö tuokin ystävämme voisi nuorikkonsa kanssa olla onnellinen. Onhan parisuhde paljon muutakin kuin rakkautta. 

Kultainen sormus on isoäitini vihkisormus, valkokultainen omani.
Sukupolvet kohtaa.
Itse en oikeastaan ikinä ajatellut, että menisin naimisiin. Lapsena toki siitä haaveilin, prinsessahäistä ja onnellisesta lopusta, olihan se aikalailla se ihanne mihin piti pyrkiä. Jossain vaiheessa ajatusmaailma muuttui, maailma realisoitui. En ajatellut, että minusta olisi siihen - sitoutua toiseen ihmiseen niin pysyvästi. Tai eihän mikään ole pysyvää, jos siitä ei sellaista tee. Mutta ajattelin (ajattelen edelleen), että jos joskus naimisiin menisin, tekisin sen vain kerran. Jos tulee ero, niin en silti toistamiseen avioliittoa tahdo solmia. Se on ainutkertainen juttu. 

En tokikaan kritisoi tippaakaan niitä, jotka jo toisessa, kolmannessa tai vaikka kuudennessa avioliitossaan ovat. Päinvastoin - ihanaa, että ihmiset uskovat rakkauteen. Sitäpaitsi olen jo oppinut, etten koskaan sano ei koskaan. Voihan tieni johtaa siihen, että tulevaisuudessa olen itse jo vaikka kolmannessa avioliitossa. Tällä hetkellä tuo ajatus tuntuu kaukaiselta - naurettavalta jopa. 

Oikeastaan alunperin ajatukseni oli pohtia avioliittoa instituutiona - sen tarkoitusta ja sitä, miksi edelleen elää niin voimakas ajatusmalli ydinperheestä ja avioliitosta. Tiedättehän - ensin seurustellaan, sitten kihlaudutaan, mennään naimisiin ja eletään onnellisina yhdessä. Miksi ei vain voi elää onnellisina yhdessä?

Jotkut edelleen ajattelevat, että avioliitto on se ainoa oikea tapa elää yhdessä. Olen pohtinut sitä, että tuoko avioliitto parisuhteeseen jonkin lisäelementin, jota takaa onnen? Avioerotilastoista päättelisin, että ei. Itsekin tiedän monta pitkää parisuhdetta, jotka ovat päättyneet eroon häiden jälkeen - se, että sanoo "tahdon" ei muutakaan arkea mitenkään ja suhde kriisiytyy. Onhan toki ihanaa kun kaksi toisiaan rakastavaa ihmistä tahtoo julkisesti tuoda esiin rakkauttaan ja sitä juhlia. Mutta en siltikään ymmärrä, miksi he jotka päättävät elää avoliitossa ovat yhteiskunnassa jotenkin eri asemassa. 

En osaa sanoa, olisinko ikinä mennyt naimisiin, jos olisin valinnut suomalaisen puolison. Tarkoitan siis sitä, että jos sallittaisiin se, että elämme ja olemme yhdessä ilman avioliittoa. Meidän tapauksessamme se ei ollut mahdollista - ei kulttuurisista, eikä käytännön syistä. Enkä valita. Olen onnellinen siinä, missä olen ja minusta on kivaa olla rouva. En kuitenkaan pidä siitä, että se on ainoa oikea normi. 

Ystäväpiirissäni on paljon aviopareja, avopareja, sinkkuja, yksinhuoltajaperheitä ja kaikkea muuta. On pareja, jotka eivät aio mennä naimisiin. On pareja, jotka suunnittelevat häitä. On pareja, jotka ovat menneet naimisiin olosuhteiden pakosta. On kaikenlaista. Eikä yksikään näistä pareista tai perheistä tai yksin eläjistä ole vähempiarvoinen toista. Jokainen meistä elää omaa elämäänsä ja tekee omat valintansa. 


Itse elin monta vuotta yksin. Onnellisena. En ajatellut haluavani parisuhdetta - saati aviomiestä. Mutta näin kävi ja näin on hyvä.


Jotta pääsisi perille
on eksyttävä tieltä
Joka pääsee perille
oppii
että hetken kuluttua
on taas jatkettava matkaa
Joka ei koskaan
putoa raiteilta
ja mene rikki
jatkaa aina samaa rataa
ja on turvassa
suurelta murheelta
ja suurelta onnelta.

- Tommy Tabermann

Pakomatkalle


 Mansikkakakku kuuluu kesään yhtälailla kuin aurinkokin. Meillä herkuteltiin eilen tällä kakulla, tai oikeastaan veljeni herkutteli. Sisarussuhteen hyviä puolia on, että takapihan nurmikko leikkaantuu ruokapalkalla. 

Tänään me karataan vintiön kanssa mökille loppuviikoksi. Rentoutumaan ja lepäämään. Levon pitäisi olla arjessani tällä hetkellä ykkösasiana, joten yritetään. Ensi viikolla alkaa voimauttava valokuvaus koulutus, eli uudet tuulet puhaltaa. Se on virkistävää ja jännittävää.



Näihin maisemiin on aina hyvä palata.

Pala Afrikkaa ja jotain suomalaistakin

Elämässä ei ole tärkeintä se, 
miten selvitä myrskystä,
vaan miten osata tanssia sateessa.

Tämä kuumuus tuo mieleen Gambian. Tulee mieleen monta hikistä muistoa varsinkin siltä ensimmäiseltä kerralta. Erityisesti se, kun sain mahtavan päähänpiston alkaa siivota - pesin seiniä ja valonkatkasijoita ja lattioita ja ties mitä. Lopputuloksen (puhtaan kodin lisäksi!) erittäin hikinen olo. En ehkä ole koskaan sellaista hikeä kokenut, enkä ehkä tahdokaan enää kokea. 

Jostain syystä tämä kuumuus myös kasvattaa ikävää. Ehkä aivoni ovat asennoituneet siihen, että kuumuus tarkoittaa myös läheisyyttä ja mieheni läsnäoloa. Ikävä voi pahimmillaan tuntua fyysisenä kipuna, sellaisena jota on vaikea kuvailla. Läheisyydenkaipuuna ehkä. Halailenpa siis vintiötä ja muita ketkä tielleni osuvat.




Alkuviikko koostui levosta ja rauhasta ja hyttysistä. Palailin arkeen muutaman kutisevan piston kanssa jo keskiviikkona ja hyvin on jo arki imaissut minut mukaansa. Väsymys vain vaivaa edelleen. Vietettiin äitin kanssa kultturellia laatuaikaa ja suunnattiin Savonlinnaan oopperajuhlille. Oopperafanaatikkoa minusta ei ainakaan tämä kokemuksen perusteella tule, mutta olen edelleen avoin. Olen monella tapaa vanhanaikainen, eikä ainakaan minun mielestäni oopperaan kuulu "mitä jäbä duunaa??"-tyyliset kommentit. Vaikkakin Taikahuilu vei tarinana mukanaan ja esimerkiksi yön kuningatar kyllä vakuutti laulullaan. Ehkä seuraava oopperakokemus on korjaava. Minun kokemustani myös ehkä laimensi se, että ooppera laulettiin suomeksi. Olisi kiva, jos ei edes tarvitsisi yrittää ymmärtää vaan saisi vain nauttia siitä voimasta ja musiikista. 

Mummin jäämistöä kolusin myös hiukkasen. Jotain pientä muistoa etsin, vaikka parhaimmat muistot onneksi ovatkin tallessa muistissa. Mukaan tarttui muutama koru ja jostain syystä myös muutama jälkiruokakulho. Pohdin vielä ajomatkalla kotiin, että olikohan tässä taas mitään järkeä. Muutama kippo ja kuppi jo kaapista löytyy, joten miksi piti lisää vielä saada? Mielenkiinnolla odotan, että mitä mieheni mahtaa sanoa varsin mahtavasta astiakokoelmastani. Mutta kukapa ei tarvitsisi muutamaa muumimukia (tarkalleen ottaen niitä taitaa olla noin 42; sekosin kyllä laskuissa jossain vaiheessa)? 


Mutta onhan ne kauniit, eivätkö olekin? 
Laatikkoja kolutessani on vastaan tullut myös kangasvarastoni. Niin kovin tahtoisin surrutelle ja hurrutella ompelukoneella näistä ihanuuksista jotain. Ompelukone asustaa kuitenkin vielä toistaiseksi Jyväskylässä, koska fakta on se, että tämä pikku pesä on jo aivan liian täynnä tavaraa. Säilön siis kankaita toistaiseksi ja haaveilen omasta käsityöhuoneesta.




Yhden uutukaisenkin kankaan sain Ghanasta asti! Ja se on aivan täydellinen. Jos tahdot tehdä hengästyttäviä kangaslöytöjä, vieraile täällä.



Tee sitä mihin uskot.
Usko siihen mitä teet.
Tee, niin kuin parhaaksi näet.
Älä usko mitä muut sanovat.
Sano, mitä itse ajattelet.
Ajattele itse.
Uskoon kuuluu epäily.
Uskoon kuuluu rohkeus.
Pahinta uskossa on sokeus.
Rohkea uskaltaa epäillä,
eikä näe niiden välillä pienintäkään ristiriitaa.

-Tommy Tabermann



Paluu juurille

Kun vuosi sitten muutin Helsinkiin, olin paluumuuttaja. Mutta vaikka olen syntynyt Helsingissä, olen kasvanut Jyväskylässä - Palokassa. Melkoinen lintukoto olla ja elää. Ainakin niinä vuosina, kun itse kasvoin. Auton ovia ei tarvitse yöksi lukita, ei välttämättä kodinkaan - harvemmin yöllisiä liikkujia on, ainakaan kissoja kummempia sellaisia. Jo pienenä kuljettiin melko huolettomasti ystävieni kanssa pitkin kyliä. Leikittiin metsissä ja leikkipuistoissa. Tavallaan kasvattajiakin oli monia - ainakin näin jälkikäteen voisin niin todeta. Omien vanhempien lisäksi ystävien vanhemmat ja osaltaan jopa lähikaupan myyjät ja kirjaston tädit kasvattivat - opettivat tavoille ainakin. Ei voinut teininäkään kettuilla kaupan tädeille tai käyttäytyä tyhmästi, siitä kuuli myöhemmin kotona. 

Kun muutin pois vanhempieni luota oli muuttomatkaa uuteen kotiini noin 500 metriä. Ehkä jopa kilometri autolla, mutta ei siis kovinkaan pitkä matka. (Seuraava "muutto" taisikin olla sitten Afrikan mantereelle; kerralla irti kaikesta tutusta..) Asuin tuossa vanhempieni naapurissa kuusi vuotta, tosin viimeisen pari vuotta tuosta sahasin Helsingin ja Jyväskylän väliä ja käväisin välillä Pieksämäellä ja Gambiassakin. Muutto pois Jyväskylästä oli minulle pitkään vieras ajatus; siellä oli kaikki tuttu ja turvallinen, suurin osa ystävistä ja onhan se aivan ihana kaupunki. Kokeilinkin Helsingin meininkejä muutaman kuukauden harjoittelua tehdessäni, mutta en juurikaan viihtynyt - kaipasin kotiin Keski-Suomeen. 

Kun päätin lähteä Gambiaan, tein sen itseäni varten - ajattelinkin tuolloin toimineeni kovin itsekkäästi ja tunsin siitä huonoa omaatuntoa. En tiedä miksi, mutta tuntui itsekkäältä lähteä toiselle puolelle maailmaa eikä olla läsnä ja lähellä läheisten elämässä. Jotain tuo Gambian aurinko minussa muutti pysyvästi, sillä kun sieltä kotiuduin, en tuntenutkaan enää olevani kotona Jyväskylässä. Kaipasin elämääni jotain uutta. Jotain uutta tuli lopulta työtarjouksen muodossa - sain irtautua vanhasta ja lähteä haistelemaan uusia tuulia. Se teki hyvää, sillä huomaan nyt voivani paremmin kuin vuosi sitten. Olin jämähtänyt paikalleni ja se toi elämään oman synkkyytensä. 

Jos en ajattelisi asioita niin järjellä, vaan toimisin tunteen perusteella, asuisin nyt Gambiassa. Siellä olen kenties onnellisin. Ehkä se johtuu siitä, että siellä saan illalla nukahtaa rakkaani kainaloon, mutta väitän, että myös tuo sikäläinen elämänmeno sopii minulle. En useinkaan koe olevani kotona tässä suomalaisessa yhteiskunnassa, vaikka toisaalta olen hyvinkin sen kasvatti. Suorituskeskeisyys ja tavoitteellisuus ovat minulle vieraita asioita, ainakin nykyään. Pyrin tekemään asioita sen vuoksi, että ne tuntuvat hyvältä, en siksi, että saavuttaisin jotain. Gambiassa saa (ainakin minä saan) keskittyä enemmän elämään. Ihmiset ovat onnellisia sellaisina kuin ovat, toki haaveillaan ja unelmoidaan, mutta osataan silti nauttia siitä, mitä on. Mutta miksi emme siis ole asettumassa Gambiaan? Asiaa on pohdittu hetki jos toinenkin, Suomeen asettuminen ei ollut itsestäänselvyys. Minä olin (taas) itsekäs siinä mielessä, että en halunnut Gambiaan muuttaa, jos perhettä aiomme perustaa. Perustelen tämän kyllä sillä, että todennäköisesti jos raskaana olen, tulee raskaus olemaan riskiraskaus, enkä tahdo omaa (enkä mahdollisen lapsen) henkeä vaarantaa. Tämä asia oikeastaan ratkaisikin asian, koska mieheni ei mitään taida enempää haluta kuin perustaa perheen. Onko muuten kaikilla afrikkalaisilla miehillä joku pakkomielle saada kaksoset? Ainakin kaikilla minun tuntemillani. 

Minulta usein kysytään, millä mielin mieheni on tulossa Suomeen. Koen, että minun siihen on vaikea vastata, vaikka toisaalta luulen, että tiedän aika hyvin mitä mieheni päässä liikkuu muuton suhteen - ainakin sen, mitä hän minulle on kertonut. Hän on innoissaan, tahtoo jo minun laillani asettua elämään arkea ja olla yhdessä. Toisaalta hän on suruissaan, joutuessaan jättämään perheensä ja ystävänsä. Mieheni on melkoinen kotihiiri ja perhe on hänelle se kaikista tärkein juttu. Aikamoinen mammanpoikakin hän on, äiti on kovin rakas ja heillä on läheinen suhde. Onkin ehkä minun järkeni kannalta parempi, että anoppi asuu toisessa maassa. Voisi tulla yhteentörmäyksiä. Mutta muutoksia on tulossa, siis mieheni arkeen. Toki se jännittää ja vaatii sopeutumista, mutta ei liene mitään, mistä ei selvittäisi. 

Olen tähän mennessä sanonut, että jos joskus lapsia saan, muutan takaisin Jyväskylään. Etten tahtoisi lapsiani Helsingissä kasvattaa. Pikkuhiljaa huomaan vieraantuvani tuosta ajatuksesta. Vaikka Jyväskylä on rakas ja hyvä kaupunki, ei se ainakaan tällä hetkellä tunnu kodilta. Vaikka tänne on aina mukava tulla; kierrellä vanhassa naapurustossa koiran kanssa, törmätä koirakavereihin, ihmetellä kylille ilmestynyttä virolaista kauppaa, käydä lähikaupassa moikkaamassa tuttuja myyjiä, istua lapsuuden kodin takapihalla ja leikkiä vintiön kanssa, nukkua lahjaksi saaduissa Nalle Puh-lakanoissa omassa oranssiseinäisessä huoneessa. On ihana tulla käymään, mutta toisaalta täällä koen olevani yksinäisempi. Olen koti-ihminen ja koti on nykyään Helsingissä.

Katsotaan kuitenkin mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Voitaisiinhan sitä vaikka kotiutua johonkin ihan uuteen kaupunkiin tai jopa maahan. 
Maailma on täynnä mahdollisuuksia! 

Täällä me ollaan!

ps. Viber toimii Gambian suuntaan jälleen! Hieman vaihtelevasti, mutta pääsääntöisesti ihan hyvin. Puhelut ovat siis taas arkipäivää, eivät enää harvinaista herkkua.

Kuumeilua

Yhteenliitettyjä käsiä
vahvempaa muuria
ei maailmasta löydy:
se ei sorru, murru, murene
Ymmärrystä pidempää siltaa ei löydy.
Sitä pitkin pääsee
sinne minne järki ei ulotu:
sydämen keskipisteeseen.
Yhteistä iloa, jaettuja jauhoja
suurempaa juhlaa on
turha kaivata:
vain anteliaat saavat hetken pitää sylissään
elämää,
sitä väkevää ja värisevää
Onnellisia ovat ne
jotka eivät pelkää
tulla lähelle
ja olla lähellä.


Tommy Tabermann

Tässä viime aikojen toteutuneiden haaveiden suossa olen onnistunut kasvattamaan kuumeen. Useammankin itseasiassa, mutta päällimmäisenä matkakuume vaivaa.

Olen aina ollut reissaaja luonne. Matkaan lähdön tunne on ihan mieletön. Se tunne, kun kone rullaa kiitoradalla ja mahan pohjasta vihlaisee nousu. Se tunne, kun juna lähtee asemalta ja kaupunki jää taakse. Erityisesti muistan nuoruudesta sen tunteen, kun juna lähti Jyväskylästä ja tuli ne tunnelit. Silloin tiesi, että on menossa johonkin. Edelleen minusta on ihanaa mennä ihan vaikka vaan lähijunalla Helsinkiin, kun näkyviin tulee Linnanmäki ja kaiuttimista kuuluu kuulutukset "saavumme Helsingin päärautatieasemalle..". Joku viehätys siinä vain on, matkalle lähdössä siis.


En ole juurikaan viime aikoina reissaillut muualle kuin Gambiaan. Ei sekään toki huono kohde ole, enkä mistään hinnasta muualle olisikaan matkustanut. Nyt kuitenkin jälleen aukenevat ovet matkailuun, muuallekin kuin Gambiaan. Mieheni on haaveillut aina, että joskus pääsisi matkustelemaan ja tavallaan haluan tuota hänen haavettaan myös toteuttaa. Ja itsekin kaipaan matkailua, uuden ja ihmeellisen löytämistä ja kokemista, maailmankuvan avartamista. Tahtoisin meloa Kroatiassa ja vaeltaa Georgiassa.  Tahtoisin samoilla Uudessa-Seelannissa ja silittää kengurua Australiassa. Tahtoisin nähdä Perun Maya temppelit ja Rion Jeesus patsaan. Tahtoisin ihailla Grand Canyonia auringon laskiessa ja ratsastaa Kalliovuorilla. Tahtoisin kokea yöttömän yön Alaskassa ja toisaalta nähdä lukemattomat valot öisessä Tokiossa. Kiinan muuri, kirsikkapuut Japanissa, Victorian putoukset, safari Keniassa, Intian kuumuus ja Kambodzan luonto - esimerkiksi nämä löytyvät listalta.

Mutta sitten tulee se ristiriita; matkustaako perheen luo Gambiaan vai mennäkö jonnekin muualle? Mieheni veli on asunut jo vuosia Englannissa, eikä ole käynyt Gambiassa kuin ehkä kerran. On kovin yleistä, etteivät ulkomaille muuttaneet kovin usein kotonaan käy. Yhteyttä pidetään muutoin, eikä välttämättä ole mahdollisuuttakaan matkata käymään. Meillä tilanne tulee olemaan kenties siinä mielessä hieman erilainen, joten miten ratkaista matkakohde. Siinä se vasta ongelma. Ainakin minä olen näin etukäteen asioita liiallisesti pohtivana saanut tästä jo muodostettua ongelman. Vaikka todellisuudessa siitä ei välttämättä ongelmaa tulisikaan.

Mitähän kokemuksia on muilla kahden maan kansalaisilla?

Syksyksi olen suunnitellut jo Berliinin, Pariisin ja Lontoon reissuja. Kaipuu New Yorkiin on myös taas suuri ja johonkin lämpimäänkin olisi kiva päästä. Ehkä myös olisi kiva kierrellä ympäri Suomea ja ihastella sen ihmeitä. Kuitenkin käy niin, että ollaan ihan vaan kotona ja mieheni saa rauhassa asettua Suomen maalle. Työtkin yllättäen rajoittaa tätä matkailua; olisinpa jo eläkkeellä. Voisihan sitä vaikka tehdä risteilyn Tukholmaan, tai ainakin Suomenlinnaan.

Aina kannattaa kuitenkin haaveilla. Ilman haaveita ei elämässä olisi mitään tavoiteltavaakaan.

Näihin ihanan tunnelman luoviin kappaleisiin päätän pohdintani ja jatkan matkakuumeilua.



ps. tämä matkatoimistojen sivuilla surffailu EI ole parannuskeino matkakuumeeseen!

Oma perhe

 Perheitä on monia, jokainen omanlaisensa. 

Minulla on perhe - biologinen perhe. Äiti, isä, veli, sedät, tädit, serkut ja heidän puolisonsa sekä lapsensa. Perhe, joka on sidottu minuun verisitein ja rakkaudella. 

Minulla on perhe - iso joukko ystäviä. Osa ollut matkalla mukana pidempään, osa vasta hetken. Yhtäkaikki jokainen rakas ja tärkeä.

Minulla on perhe - suomalais-gambialainen perhe. Yksikkö, joka on muodostunut samankaltaisessa elämäntilanteessa olevien ihmisten ympärille. Jakamista ja tärkeitä siteitä.

Minulla on perhe - työperhe. Työyksikkö, jossa viihdyn ja jossa olen kuin kotonani. Monta ihmistä, joiden kanssa on hyvä olla. Kasvatusta ja arjen jakamista.

Minulla on perhe - perhe Gambiassa. Mieheni perhe, joka on ottanut minut osaksi omaansa. Kaksi kulttuuria, jotka eivät toisaalta voisi olla kauempana toisistaan, mutta silti kuitenkin niin lähellä. Perhe, jonka sisällä kaikilla ei ole yhteistä kieltä, mutta joka silti toimii. 

Minulla on perhe - se oma perhe. Pitkään sen on muodostanut minä ja vintiö. Pian siihen liittyy myös rakkaani, tuo mies jonka kanssa olen lupautunut elämääni viettämään. Perhe, joka toivottavasti tulee joskus kasvamaan. Perhe, joka liittyy osaltaan kaikkiin muihin perheisiini. 

Minulle perhe on tärkeä - elinehto. Arki voi olla ankeaa, jos sitä ei saa jakaa kenenkään kanssa. Auringonsäteet järven pinnalla ja tuulen kahina puissa antavat enemmän, kun niitä voi ihmetellä jonkun kanssa. Perheen merkitys korostuu monessa tilanteessa, niissä vaikeissa ja myös niissä hyvissä. Suomessa perherakenne ja perhekulttuuri on ollut mielestäni jotenkin kuihtumassa. Perheeksi koetaan vain se ydinperhe - vanhemmat (/vanhempi) ja lapset. Mutta perhe on niin paljon isompi asia, se on kaikki ne läheiset ja rakkaat, joiden kanssa elämän jakaa. Ne ihmiset, joiden kanssa on hyvä olla ja joita kaipaa kun välimatka on pitkä. Nykyään tuo perhekulttuuri ja yhdessä tekeminen on tulossa takaisin, ainakin oman huomioni mukaan. Siitä olen onnellinen. 

Gambiassa perhe on myös sosiaaliturva, kuten monessa muussakin maassa. Suomessa perhe ehkä on toissijainen siinä mielessä, koska valtio antaa turvan ja apua saa tarvittaessa. Meille se on etuoikeus, jota moni ei aina muista ajatella. Gambiassa perhe usein ulottuu moneen suuntaan - lapsia on paljon ja esimerkiksi serkukset kasvavat tiiviisti, enemmänkin sisaruksina. Kadulla törmää veljeen tai siskoon, joka todellisuudessa on entinen naapuri tai vain joku, jonka kanssa polku on aiemmin kohdannut. On serkkuveljiä ja -siskoja, tätejä ja setiä, äitejä ja isiä monia. Millään tapaa en ole esimerkiksi mieheni koko suvusta kartalla, lähiperheestä kylläkin. 

Toivon, että joskus tulevaisuudessa omat lapseni ja ystävieni lapset ovat toisilleen siskoja ja veljiä - yli rajojen ja niiden taa. Toivon, että lapseni saavat kasvaa kahdessa maassa ja tuntea perheensä erilaiset juuret. Toiveita, jotka kantavat. 

Ihminen tarvitsee ihmistä
ollakseen ihminen ihmiselle,
ollakseen itse ihminen.
Lämpimin peitto on toisen iho,
toisen ilo on parasta ruokaa.
Emme ole tähtiä, taivaan lintuja,
olemme ihmisiä, osa pitkää haavaa.
Ihminen tarvitsee ihmistä.
Ihminen ilman ihmistä
on vähemmän ihminen ihmisille,
vähemmän kuin ihminen voi olla.
Ihminen tarvitsee ihmistä.
-Tommy Tabermann

Lalla


Hakuna Matata!

Testit on maailman parasta viihdettä. Ainakin melkein. Tein Facebookissa kiertäneen Which Disney quote should be your life motto? - testin. 

Hakuna Matata! Instead of worrying, take action. Live your dreams.

Sopii minulle kuin nenä päähän, eikö vaan.

Sain eilen vieraakseni rakkaan perheeni Rovaniemeltä. Ajeltiin muutaman väärän käännöksen kautta Espooseen Myllyjärvelle nauttimaan ilta-auringosta ja itse taisin myös heittää talviturkin järven pohjaan. Aikamoisen ihanaa. Ja niin kaunis paikka! Suosittelen käymään. Rauhallista ja kaunista. 




 

Nautitaan aurinkoisesta viikonlopusta, tuoksutellaan pientä vauvaa, leikitään vähän isomman kanssa, leivotaan ja opetellaan leipomista, tehdään raakakakkua ja hyvää ruokaa. 

Ihanaa viikonloppua myös kaikille ruudun sille puolen! 


Heikkoja hetkiä - hyviä lopputuloksia

Pari viikkoa sitten minulla soi puhelin. Harvoin vastaan tuntemattomiin numeroihin, mutta tuolloin vastasin. (En vieläkään tiedä miksi.) Lehtimyyjähän se oli, niin kuin aina = syy miksi en normaalisti vastaa niihin tuntemattomiin. Tämä myyjä myi Kodin kuvalehteä. Enhän minä nyt sellaista tilaisi, olin jo aukaisemassa suuni ja keskeyttämässä myyjän puhetulvan - "... ja paljon mielenkiintoisia reseptejä...". Taikasana, minkä jälkeen kuulin sanovani "No laita tulemaan..". Mutta hei, eihän minun nyt mitään lehteä pitänyt tilata. Tilasinpa kuitenkin, heikkona hetkenä. 

Alkuviikosta ensimmäinen lehti kolahti postilaatikkoon. Pari päivää se lojui sohvan käsinojalla. Parina aamuna se toimi aamulukemisena aamupalan yhteydessä. Tänään tartuin siihen vihdoin kunnolla. Ja ihastuin. Kokonaisuus on hyvä joo, mutta erityisesti ihastuin juttusarjaan "Vain elämää". Ihastuin Saaraan, Markettaan, Hannaan, Leenaan, toiseen Leenaan, Oiliin ja Kirstiin. Ihania naisia, elettyä elämää, onnea ja hyviä elämänohjeita. 

Käytä vähemmän punakynää, anna enemmän kiitosta.

Anna musiikin viedä.

Opettele elämään myös yksin.

Kohtaa ihminen ihmisenä.

Älä käsikirjoita elämää.

Tee sitä mitä osaat.

Muista kuka olet. 

Olen viime aikoina ollut kovin väsynyt. Fyysisesti masentunut, sanoisinko. Keho on jotenkin raskas, eikä oikein mitään jaksaisi tehdä. Mutta mieli on virkeä, joten kaikenlaista olen tehnyt sittenkin. Mutta unta tarvitsen paljon. Aamulla kun lueskelin tuota lehteä ja näiden naisten tarinoita, tajusin taas, että välillä saakin olla väsynyt. Välillä saa ottaa rennommin. Pitää tehdä niitä asioita, mistä nauttii ja muistaa huolehtia itsestään. Olla armollinen itselleen. Huomioita, mitkä arjessa usein unohtuu, jää kaiken mukamas tärkeämmän jalkoihin. 

Väsymys sai aikaan myös ruokaremontin. Sokeri jäi toistaiseksi pois ruokavaliosta, jos jaksaisi vähän paremmin ilman. Kauden kasvikset, marjat ja hedelmät on nyt meidän keittiössä prioriteetti. Lihaa olen vähentänyt koko kevään. Katsotaan, auttaako ruokaremontti ja aurinko väsymykseen. Onneksi on myös vapaat, niin saa keräillä voimia. Näinä päivinä nautin auringosta kotona, siivoilen ja vietän aikaa ystävien kanssa, iloitsen tulevasta ja ostetuista lennoista. 

Elämäni uusin pieni ihme

Terveelliset eväät

Hilloja talven varalle

Arjen kauneutta itseäni piristämään

Hyvä ruoka - parempi mieli

Täytetyn kesäkurpitsan salaisuus on juusto! 

Päivät täynnä salaisuuksia, jotka odottavat löytäjäänsä. 



Paperisodan syövereissä

Moni on kysellyt minulta oleskelulupaprosessista. On kyselty vinkkejä ja neuvoja ja ihan vaan, mitä prosessiin kuuluu. En millään tapaa ole asiantuntija asiassa ja ne tiedot, mitä itselläni on, perustuvat suurimmaksi osaksi kokemukseen. Sain itse paljon vinkkejä matkan varrella ystäviltäni, jotka ovat saman prosessin läpikäyneet. Osittain jaan myös näitä vinkkejä. Useassa kohtaa nämä kokemani asiat yhdistyvät vielä tuonne länsi-Afrikkaan, en ehkä yleistäisi niitä muualta oleskelulupaa hakeviin. 

Lokakuussa 2013 päätimme virallisesti mennä naimisiin tammikuussa. Olimme hakeneet miehelleni Schengen viisumia, mitä hän ei kuitenkaan saanut. En itse henkilökohtaisesti kadu tuota viisumin hakemista, mutta en sitä suosittelekaan. Prosessi on toki nopeampi ja tietyllä tapaa helpompi, mutta viisumin saamisen todennäköisyys on ymmärtääkseni aika pieni. Eikä meillä ainakaan käynyt tuuri. Paljon rahaa siihen kuitenkin saa uppoamaan, jos ei satu asustamaan Nigeriassa.

Suomella on länsi-Afrikassa siis vain yksi suurlähetystö, joka sijaitsee Nigeriassa. Joistain maista voi hakea viisumia toisen Euroopan valtion lähetystöltä, jolloin ei tarvitse matkustaa Nigeriaan. Gambiassa tämä ei kuitenkaan ole mahdollista. 

Tuon hääajankohdan valinnan jälkeen aloimme selvittelemään oleskelulupaprosessia ja avioliiton laillistamista. Itse hain Suomesta esteettömyystodistuksen, mitä en kuitenkaan Gambiassa avioituessamme tarvinnut. Eipä siitä haittaakaan varmasti ole, joten kannattaa moinen lappunen hakea maistraatilta. 

Gambiassa avioitumisen jälkeen (lisää voit lukea tästä) lähetimme Suomen suurlähetystöön pyynnon avioliiton legalisoinnista. Saimme luvan ottaa yhteyttä Nigeriassa toimivaan asianajotoimistoon, jossa avioliittomme laillisuutta selvitettiin ja he antoivat lausunnon eteenpäin suurlähetystölle, jossa avioliitto laillistettiin. Tuo prosessi vei ehkä kuukauden verran, kun kerralla saatiin oikeat paperit kuntoon. Laillistaminen maksaa tuon asianajotoimiston takia ihan järjettömän paljon, mitä itse henkilökohtaisesti hiukan kritisoin. Ymmärtääkseni monessa muussa maassa avioliiton legalisointi ei maksa näin paljon. Suurlähetystöstä lähetettiin virallinen paperi minulle Suomeen ja sen kiikutin maistraattiin. Noin viikon kuluttua myös Suomessa avioliittomme oli kirjattu rekisteriin ja olin virallisesti rouva myös Suomen maassa. 

Varsinainen oleskelulupaprosessi alkoi tässä vaiheessa. Laitoimme suurlähetystöön sähköpostia ja pyysimme haastatteluaikaa. Kaikkien oleskelulupapapereiden tuli olla Nigeriassa vähintään kaksi viikkoa ennen haastattelua, joten kasasimme paperit hyvissä ajoin. Liitteeksi hakemukseen lähti minun ja mieheni passin henkilötietosivun kopiot sekä minun osaltani myös kopiot kaikista sivuista, missä oli leima. Oleskelulupahakemukset laitettiin myös - minulta oma ja mieheltäni oma. Mukaan taisi lähteä myös liuta valokuvia ja joitain muita papereita, jotka voisivat tukea oleskelulupaa. Minä maksoin oleskelulupamaksun Suomesta suurlähetystölle tilisiirtona ja kuitin toimitin muistaakseni sähköpostitse.

Haastatteluun mieheni matkusti Nigeriaan toukokuussa. Minä panikoin Suomessa Nigerian tilannetta ja pelkäsin mieheni puolesta. Abujassa oli edeltävän kuukauden aikana räjähtänyt esimerkiksi kaksi autopommia ja muutenkin tuo tilanne oli hiukan epävarma. Mieheni puolestaan lähti matkaan jo ihan mielellään, hän oli siellä jo kuitenkin kerran käynyt ja tykkäsi maasta. Harmitteli lähinnä, ettei ehdi viettää Nigeriassa kuin viikon töidensä takia.

Haastattelun jälkeen alkoi odotus. Kuten jo aiemmin kirjoittelin, on virallinen käsittelyaika oleskeluluvissa noin kolmesta kuuteen kuukautta. Me saimme päätöksen reilussa kuukaudessa ja myöhemmin kävi ilmi, että meidän hakemuksemme on mennyt maahanmuuttovirastolla läpi jo esikäsittelyvaiheessa. Hakemuksessamme ei ilmeisesti ollut mitään epäselvää ja kaikki paperit olivat kunnossa, joten päätös tuli nopeasti. 

Päätöksestä saatiin ensin tieto sähköpostilla ja muutaman päivän kuluttu minun postilaatikkooni kolahti virallinen päätös. Mieheni lähetti passinsa Nigeriaan, mihin suurlähetystöllä lätkäistään oleskelulupa. Me laitoimme hakemukseen alustavaksi matkustuspäiväksi 1.9. koska emme olettaneet päätöstä näin nopeasti, joten vielä joudumme odottamaan hetken yhteiselon alkua. Mutta sekään ei mieltä juurikaan masenna, onhan mieheni kuitenkin tulossa pian jo kotiin.

Suomen suurlähetystölle Nigeriaan saa hyvin yhteyden sähköpostitse ja palvelu on aina ollut suht jouhevaa ja asiallista. Tosin totesimme sen, että kannattaa laittaa sähköpostit suomeksi ennemmin kuin englanniksi, niin palvelu on parempaa. Maahanmuuttovirasto on se virallinen taho, joka päätöksen tekee, joten suurlähetystö toimii asiassa oikeastaan vain välikätenä. Maahanmuuttovirastolta olen myös saanut hyvää palvelua, vaikkakin asiaa hankaloittaa se, ettei sieltä vastata sähköposteihin laisinkaan. 

Prosessissa on toki monia vaiheita, mutta kun asiaan suhtautuu rauhallisesti ja selvittelee asioita, ei se turhan monimutkainen ole. Mieheni hoiti paljon asioita Gambian päässä, joten minulta on voinut joku asia tästä unohtuakin. 

Loppuun viihdykkeenä Tauskin Gambia häät. En kritisoi, mutta ei ehkä kovin aitoa rakkautta, jos homma kaatui noin nopeasti. Mukavaa kuitenkin katsella tuttuja maisemia ja fiilistellä Gambiaa. Liian paljon Tauskin naamaa kyllä näytettiin. 



Selvensikö tämä systeemiä ollenkaan? 

Hankala kirjoittaa hankalasta asiasta. Kuitenkin, kuten sanoin, en asiasta voi kertoa kuin oman kokemukseni pohjalta.

Olisipa tällainen perus perjantai

Laiska aamu. 
Auringonsäteet ikkunasta.
Rauhallinen aamupalahetki hyvän musiikin kanssa.

Ihana ystävä.
Ihana kesäinen Helsinki ja Suomenlinna.
Ihana aurinko.

Kirsikoita kalliolla.
Viulumusiikkia lautalla erään polttarisankarin tarjoamana. 
Hetkellistä yhteenkuuluvuuden tunnetta tuntemattomien ihmisten kanssa.

Hetki itselle.
Virkkailua ja elokuvaa.







"Onnellinen on se ihminen, joka osaa nauttia pienistä asioista, arkipäivän tapahtumista, auringonpaisteesta, linnuista langoilla, aamiaisesta, lounaasta, päivällisestä, aamun lehdestä postilaatikossa, vastaantulevasta ystävästä - niin monet tavoittelevat elämän nautintoja menemällä niiden ohitse."

Tommy Tabermann

Back on the memory lane

Aikalailla tasan kaksi vuotta sitten kirjoittelin silloiseen blogiin, että lennot Afrikkaan on ostettu. Enpä osannut tuolloin arvata, kuinka paljon elämäni tuleekaan muuttumaan. On aina jännittävää, miten yksi päätös voi muuttaa elämän suunnan ihan täydellisesti tai olla muuttamatta. You never know. Ja sehän se elämästä tekeekin niin mielenkiintoista. 

Voisin nyt kirjoitella, että lennot on taas ostettu. Mutta huijaisin. Tahtoisin jo kovasti ostaa miehelleni lennot Helsinkiin, mutta hän tahtoo odottaa, että saa passin oleskelulupineen takaisin Nigeriasta. Ymmärrän, mutta olen malttamaton. Päivä on kuitenkin jo lyöty lukkoon ja syyskuun alussa suuntaan lentokentälle rakastani vastaan. Jännittävää! 

Mutta mikä onkaan kahdessa vuodessa muuttunut?

Syyskuussa 2012 kun suuntasin Gambiaan, aloitin uuden luvun elämässäni ja se on johtanut siihen missä olen nyt. Tuo syksy kokemuksineen vahvisti sitä ajatusta, että olen oikealla alalla töissä. Lähellä sydäntä on toisten ihmisten auttaminen, erityisesti niiden, joita kukaan muu ei auta. Ja siihenhän menin tuossa keväällä myös ihan virallisesti vihkiytymään. Oikeastaan olin jo 2011 syksyllä ottanut askeleen eteenpäin kun suuntasin Helsinkiin tekemään harjoittelua. Tuon harjoittelun tuloksena olen nykyisessä työpaikassani ja siitä hurjan onnellinen. Tiivistettynä siis valitsemani ala vahvistui.

Toiseksi tuona syksynä opin, että minun tulee elää itselleni. Olin aiemmin elänyt elämääni enemmän toisten kautta, mutta tuolloin havahduin ja opin enemmän itsestäni. Olin myös ennen tuota syksyä hieman jämähtänyt paikoilleni. Olin ihan onnellinen, mutta jotain tuntui puuttuvan. No, sitten tapasin tuon miehen. En tiedä, mitä tapahtui silloin kun hän siihen toimistoon sisään käveli, mutta se oli menoa se. En kyllä vieläkään sano, että se oli se mitä elämästäni puuttui. Koska olin ihan onnellinen yksin, enkä kaivannut ketään sotkemaan elämääni. No mutta se olisi ihan eri tarina.

Kahden vuoden aikana olen siis ainakin valmistunut ammattiin, muuttanut Helsinkiin, mennyt naimisiin, aloittanut vakituisen työn, saanut elämääni uusia ihmisiä ja löytänyt uudestaan vanhoja ystäviä, oppinut uusia asioita, toteuttanut unelmia, haaveillut, rakastunut ja rakastanut. 

Nyt kun katson taaksepäin kulunutta kahta vuotta, huomaan sen, että on oikeastaan ihan sama, mitä tekee - kunhan on onnellinen. Ja voin sanoa olevani. 

Onnellisuus käsitteenä on kuitenkin kovin ristiriitainen. Pohdin paljon onnellisuutta ja omaa onneani. Tällä hetkellä suurimpana ristiriitana onnellisuudessa ja onnellisena olemisessa on mieheni tulo Suomeen. Se tekee minut onnelliseksi, että saan rakkaani rinnalleni ja se tekee myös mieheni onnelliseksi, että saamme vihdoin aloittaa yhteisen elämän. Toisaalta miehelläni on suuri ristiriita siitä, että hän jättää elämänsä Gambiassa ja tulee tänne, ihan vieraaseen paikkaan. Mieheni ei koskaan ole ollut se innoikkain Suomeen tulija. (Kaikki afrikkalaisethan eivät halua tulla Eurooppaa paremman elämän toivossa, vaikka niin iso osa eurooppalaisista moista kuvittelee. En usko, että kovin moni tätä lukeva, mutta kuitenkin.) Ollaan mieheni kanssa kuitenkin järjellä ajateltu, että asutaan alkuun Suomessa jonkin aikaa ja sitten muutetaan Gambiaan. Kun tuo Suomeen tulon päivä lähenee, meistä molemmat ovat alkaneet ajatella tuon järkipäätöksen järkevyyttä. Oltaisiinko kuitenkin onnellisempia Gambiassa? Minä ainakin olen siellä onnellinen - tietyllä tapaa onnellisempi kuin Suomessa. Siellä saa keskittyä enemmän elämään, ei vain vastaamaan vaatimuksiin ja tavoittelemaan jotain. Vaikka arjen haasteet ovat kenties suurempia, on elämä kuitenkin paljon mutkattomampaa. 

 Voisipa joku antaa vastauksen kysymyksiin ja kertoa, mikä on se oikea päätös. Mutta kuten jo sanoin; elämän ennustamattomuus tekee siitä niin mielenkiintoista. Jatkan pohdintojani ja odotan, mitä elämä eteen tuo.


Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa, se hämmästyttää, kummastuttaa pientä kulkijaa.

Kodin sydän

Nyt sen tein! 

Saa nähdä kuinka kauaskantoinen tämä ratkaisu oli, mutta yrittänyttä ei laiteta. 

Ruoka- ja leivontaohjeet löytyy tästä lähtien täältä :


Olen siirtänyt myös täällä jo julkaistut ohjeet uuteen, mutta jäävät ne myös tännekin. Uudessa osa näkyy jo ja loput julkaisen syksyn mittaan.