Ei ollenkaan pöllömpää!


Meiltä löytyy tällä hetkellä pienimuotoinen pöllötehdas. 

Ymmärryksen eroja ja niistä aiheutuvia hymyjä

"I just came from the sauna and now enjoying the summer evening outside."

"Okay.. But its still kinda cold there?"

"Not at all, why so?"

"But sauna.."

Saatoin hieman itsekseni hymistellä tämän keskustelun jälkeen. Yritäpä selittää saunomista ja saunan syvintä olemusta sellaiselle, joka ei sitä ole kokenut. Onhan se ehkä ajatuksena hieman erikoinen - mennä 80 asteeseen istuskelemaan ja hikoilemaan, kun on ensin päivän hikoillut ulkona auringossa. Hauskoja keskuteluja saadaan ajoittain aikaiseksi mieheni kanssa kun minä yritän selittää jotain suomalaista. Loppuun usein toiveikkaasti toteankin, että ehkä ensi vuonna tähän aikaan hän jo ymmärtää mistä puhun.

Tulee toki edelleen tilanteita, jolloin minä en ymmärrä jotain gambialaista. Kuten taannoin se, kun käveltiin illalla kotiin auringonlaskun jälkeen ja muistin, että täytyy ostaa pyykkisaippuaa. Vieressä oli kauppa ja miehelleni totesin, että käydään ostamassa. Hän totesi, että käy ostamassa saippuan aamulla. Kummeksuen asiaa yritin saada mieheni kauppaan - olihan se vieressä ja auki.

"The shopkeepers don't sell that at night.."

Ahaaaa.. 

Lisäselvityksen jälkeen kävi ilmi, ettei myöskään suolaa tai neuloja saa ostettua iltaisin. Tuo huonoa onnea tuollainen kaupankäynti. Vaikka itse olenkin melko taikauskoinen, enkä juurikaan usko sattumaan, on tuon kulttuurin 'jujut' ja muut taikakalut sekä noin yleisesti taikausko itselleni välillä melko erikoisia. Taikausko ja uskomukset yleensä ovat melkoisen vahvoja. Se tuo arkeen aika mielenkiintoisia lisäsäväyksiä. 

Mukavia törmäyksiä kulttuurit tuovat yleiseen käsitykseen maailmankaikkeudesta. Onneksi nautitaan mieheni kanssa molemmat siitä, että opitaan uutta ja ymmärretään paremmin toistemme kulttuureja. Ei se toki aina ihan auvoista ruusuilla tanssimista ole, nämä ymmärryksen erot siis, mutta pääasiallisesti pääsee pitkälle positiivisella asenteella ja ymmärryksellä. 

Kulttuurien kirjoa ja sen iloja - siitäkin olen onnellinen.




Pessimisti ei pety, mutta positiivisuudessa on voimaa

Aurinko paistaa ja lämmin tuuli puhaltaa. Edessä vapaapäivät ja takana mukava viikonloppu työmaalla. Nyt on siis suhteellisen helppoa olla positiivinen, iloinen ja onnellinen.

Huomasin tuon 100HappyDays haasteen aikana, että on ajoittain aika vaikea löytää päivästä jotain onnen aihetta. Jotain asiaa, josta jää positiivinen tunne. Toisaalta taas samaan aikaan yllätyin siitä, miten helppoa se oli. Lähes päivittäin tunteiden kirjoon kuuluu kiukkua, ikävää, ketutusta, harmitusta, ärsyyntymistä tai ylipäätänsä jotain negatiivista tunnetta. Toisaalta taas päivittäin tunnen myös iloa, onnea, kiitollisuutta ja rakkautta. Miksi tuntuu siis ajoittain siltä, että kaikki päivät ovat vain harmaita ja masentavia?

Olen huomannut taas kevään aikana uudestaan sen, että omalla asenteella saa paljon aikaan. Hymyyn saa yleensä vastaukseksi hymyn. Tai ainakaan ei ehkä itseä ketuta niin paljon, jos osaa mennä tilanteisiin positiivisella asenteella. Jokainen voisikin haastaa itseään ja ottaa elämään enemmän positiivista asennetta. Valittamalla saa usein vain itselle huonomman fiiliksen. En kyllä sano, ettenkö itse valittaisi. Tottakai valitan. Mutta voisi pohtia sitä, että mitä positiivista on siinä valituksen kohteessa - voi kenties saada uusia näkökulmia elämään.

Positiivinen asenne on omassa elämässäni tällä hetkellä jotain, mitä täytyy tosissaan yrittää ylläpitää. Kaatuisin ehkä kaiken tämän odotuksen, ikävän ja ahdistuksen alle, jos en muistaisi ajatella asioita positiiviselta kantilta. Jotenkin perisuomalainen "pessimisti ei pety" asenne on iskostunut juuriaan myöten sisimpääni. Onneksi mieheni jaksaa pysyä positiivisena ja tuoda sitä myös minun arkeeni. 

Vuosien varrella on joutunut kohtaamaan erilaisia odotuksia - nuorempana keväisin odotettiin, pääseekö kesätöihin. Lukion jälkeen odotettiin, pääseekö jatko-opiskelemaan. Ammattikorkeakoulussa odotettiin, pääseekö tentistä läpi. Ja odotettiin, päästäänkö lähtemään vaihtoon. Viime kesänä odotettiin, saadaanko miehelleni viisumia. Odotin sitä valmistunko ammattikorkeakoulusta. Osan vuotta odotin saanko vakituisen työpaikan, vai loppuuko työt. Lähes puolitoista vuotta olen odottanut, milloin näen mieheni jälleen. Nyt odotetaan, että tuleeko oleskelulupaa.

Odottamisen tuskassa ei aina ole helppoa elää. Mutta toisaalta kaikki nämäkin odotukset ovat päättyneet ja lopussa kiitos seisoo. Olen monta kertaa todennut töissä hätäisille nuorille, että on hyvä oppia odottamaan. Voisin itse ottaa neuvostani kiinni ja suhtautua tähän odotteluun positiivisella asenteella. Vai onko helpompaa odottaa, että tulos on negatiivinen (asiassa kuin asiassa), kuin se, että pettyy kun ei odotus päätykään positiivisesti? Olisiko tähän joku järjellinen ohjenuora? Muu kuin tuo "pessimisti ei pety" asenne.




Katse positiivisesti eteenpäin!

Mitä odotellaan sillä puolen ruutua?


Ei ole kirjaa kansiin katsominen

Välillä tarvitsee arkeen pakopaikkaa. Tai oikeastaan lähinnä keinoa paeta arjen paineista ja tehtävistä, jotain minkä avulla voi rentoutua. 

Minulle on jo pienestä pitäen  tällaisena pakokeinona toiminut kirjat. Voi uppoutua johonkin toiseen maailmaan. Minulle on oikeastaan ihan sama, onko tuo maailma vampyyrien valtaama, täynnä rakkautta ja historiaa tai ehkä Ruotsi ja jännityksen valtaama takaa-ajo. On myös melko sama pohjautuuko tarina tositapahtumiin vai onko se täysin fiktiota, kunhan siihen voi uppoutua. Unohtaa oman elämän hetkeksi.

Hyviä muistoja nuoruusvuosilta löytyy esimerkiksi mummolan pihalta Daniellen Steelin parista - itku silmässä tarinaan eläytyessä, aurinko lämmittää iholla ja ympärillä pörrää ampiaisia. Ukki ehkä ajoi nurmikkoa ja mummi kävi välillä jututtamassa. Ilmassa leijui valmistuvan ruoan ja ympärillä olevien kukkien tuoksu.

Muistoja löytyy myös matkoilta - lentokentällä hälinässä voi paeta kirjan avulla muille maille. Tai uima-altaalla löhöillessä löytää itsensä hobittien kanssa juoksemasta örkkejä karkuun. Tai vaikka hotellin pehmeässä sängyssä voi uppoutua vampyyrien ja ihmisten välisiin suhteisiin.

Oikeastaan muistoja kirjoista ja tarinoista löytyy melkein joka elämänvaiheesta. On kirjoja, jotka ahmin yhdeltä istumalta ja toisaalta opuksia, joiden lukeminen jää välillä kesken ja niihin palaa myöhemmin. On kirjoja, jotka vaikuttavat vuosien jälkeenkin ajatuksiin ja asenteisiin. Ja on hömppäkirjoja, jotka tuovat elämään haaveita rakkaudesta ja "täydellisestä" elämästä. On onnellisia loppuja ja vähemmän onnellisia loppuja. 

Ostan ajoittain kirjoja vain kannen perusteella. Oikeastaan aika useinkin. Se on mainio keino löytää uusia tuttavuuksia. Vaikka myönnän kyllä sen, että välillä ei kaunis kansi takaa kaunista lukukokemusta. Mutta niistäkin oppii. 

Tällä hetkellä ehdottomia lempikirjailijoitani ovat Chimamanda Ngozi Adichie ja Khaled Hosseini. On monia muitakin hyviä, mutta nämä kaksi ovat sellaisia, joiden kirjat ahmii yhdeltä istumalta. Tarinankerronnan taito on ihmeellinen lahja, joka näillä kahdella on hallussa.

Oikeastaan käytin vain aasinsiltana kirjoja. Tarkoitukseni oli "mainostaa" erilaista tarinaa. Nimittäin Adichien Puolikas keltaista aurinkoa kirjasta on tehty elokuva! Eikä kyseessä ole (minun ilokseni) mikään Hollywood blockbuster, vaan elokuva on kuvattu Nigeriassa ja ohjaaja on nigerialainen. Trailerien perusteella vaikuttaa lupaavalta. Ei aavistustakaan milloin elokuva teattereihin asti saapuu, mutta innolla odottelen jo. Ja toivon totisesti, että myös Suomessa elokuva pääsee teatterilevitykseen asti. 

Odottelen jo kesää ja sitä, että pääsee mökille laiturin nokkaan makaamaan ja saa uppoutua hyvään kirjaan. Siellä aallot lyö rantaan, koivupuut huojuu ja on hyvä paeta arjen harmaudesta. 

100. päivä


Aloitin perusteista, joten päätetään nämä sata päivää myös perusteisiin. 

Onni on rakastaa ja saada vastarakkautta. 

99. päivä

Eilinen jääköön taa
 huominen tulla saa
 mutta elämä jatkuu tässä ja nyt
...



 



Eilinen jäi väliin. Ei ollut kyse niinkään siitä, etten ehtinyt olla onnellinen tai huomaamaan sitä. Oikeastaan päinvastoin. Päivä oli vaan kovin työntäyteinen, enkä illalla enää jaksanut avata kotona tietokonetta laisinkaan. Joten tämä päivä korvaa eilisen. 

Onni on nauttia hyvän ystävän seurasta hyvää ruokaa nauttien. Illalla kylmyyttä vastaan lämmittää maailman hienoimmat villasukat, jotka sain eilen ja juuri valmistunut pöllön poika ilahduttaa söpöydellään. Onhan se aika hauska, vaikka itse sanonkin! 

Huomenna täyttyy sata päivää. Aika hurjalta tuntuu se ajatus. Melkoisen lyhyt on tuo aika, mutta toisaalta myös kovin tapahtumarikas. Siihen ajatukseen ehkä palaan vielä, kun huomisesta selviän.

98. päivä


Terveisiä Gambiasta eräältä päivältä. 
Ällöttävän romanttinen mies (ihanaa!). 
Leffaa maanantai-illan iloksi.
Ystäviä ja vauvoja.
Ilon päivää.

Vähän ikävä vaivaa, mutta hieman paremmin menee tämä paluu kuin aiemmat. Ehkä osittain myös tämä kevät antaa arkeen vähän piristystä. Tänään harrastin taikinaterapiaa ja leipaisin vähän pullia ja lihapiirakoita. Seurakseni sain ystävän ja vielä myöhemmin vierailin serkun luona tuoksuttelemassa vauvaa. Päivät on mukavia, kun niistä sellaisia tekee. 

Toivottavasti teillä on myös ollut kiva päivä!


97. päivä


Äiti.

96. päivä


Arjen askareet. 
Paluu töihin.
Ystävien voimauttava seura.
Uudet ideat ja niiden toteutus.
Ilta kotona laiskotellen.

Ikävästä huolimatta melko mukava päivä.


95. päivä

Pää on täynnä ajatuksia. Paljon asioita, jotka tekevät onnelliseksi, surulliseksi tai muuten vaan mietityttävät. On outoa olla kotona yksin. Kaipaan jotakuta jolle höpötellä. Tykkään höpötellä. Vaikka tykkään kyllä olla myös hiljaa.

 On kuitenkin kiva jakaa asioita, pohtia ääneen myös ihan pieniä arjen juttuja. Esimerkiksi sitä, miksi siniset silmät ovat toisena päivänä sinisemmät kuin toisena? Tai miksi avaimet aina katoaa laukun pohjalle? Tai vaikka sitä, miksi maailma on täynnä eriarvoisuutta edelleen? Elämän pieniä ja suuria kysymyksiä.

Yksinkin voi höpötellä, mutta vastakaikua ei kovin saa. Onneksi voi toki aina tarttua luuriin ja höpötellä ystävien kanssa. Ja siitä syystä ehkä tännekin osittain kirjottelen suhteellisen usein. Höpöttelen teille, ketä siellä ruudun takana onkaan. 

Että moi vaan ja kiitos, kun "kuuntelet" höpinöitäni!

Se siitä. Nyt kuitenkin kerron mahtavasta päivästäni, enkä pohdi sinisilmäisyyttäni tai muuta järjetöntä. 

Vietettiin työporukalla tänään virkistyspäivää. Jätettiin lapsoset muiden hellään huomaan ja lähdettiin hakemaan arkeen voimia mukavasta yhdessäolosta. Päivän päätteeksi istuttiin viimeisten kanssa vielä kahvilassa ja yksi työkavereista heitti ilmoille kysymyksen siitä, mikä on ollut se "paras" päätös elämässä. Jäin pohtimaan asiaa aika pitkällisesti vielä senkin jälkeen, kun siirryttiin muihin aiheisiin. Tuossa tilanteessa totesin, että yksi parhaista päätöksistä oli lähteä Gambiaan tekemään harjoittelua. Sitä en kadu ja elämäni olisi monella tapaa erilaisempi ilman tuota päätöstä. Mutta tajusin sen, että voin olla muutenkin onnellinen siitä, missä olen tällä hetkellä. On vaatinut paljon erilaisia päätöksiä, että olen tässä ja nyt. Osa hyviä, osa huonoja, osa helppoja ja osa vaikeita. Mutta en kadu. Ja se on aika paljon se, eikö olekin? Siitä on hyvä jatkaa.

Mutta se virkistyspäivä siis - 

Aamupalaa ravintola Qulmassa (suosittelen!)
Kiasmaa
Rytmituokio
Ruokahetki ravintola Gastonessa (suosittelen!)

Oikeastaan oli ihanaa vaan viettää aikaa yhdessä. Ja erityisesti tuo Kiasma ja siellä näytteillä oleva valokuvanäyttely tekivät vaikutuksen. Suosittelen tutustumaan. Ajatuksia siitä, millainen on yksilön vastuu omasta ja toisten kohtalosta. Mitä ja miten kuvat ja media kertovat maailmasta. Herätti ajatuksia. 






Virkistäytyneenä palaan huomenna töihin. Se on mukavaa, en jaksaisi enää lomaillakaan. Ainakaan täällä vesisateisessa Suomessa, Gambiaan voisin (ehkä kenties) vaikka palatakin. 

Vielä loppuun illalle musiikkia;


*edit - olikin päivä 95, eikä 75. Oho.

Päivät 74.-94.

Kolme viikkoa tuntui kolmelta kuukaudelta.
 Sain käpertyä onneen ja auringon lämpöön. 
Sain nauttia olemisesta. 
Sain nauttia toisen perheeni seurasta. 
Sain rakastaa ja olla rakastettu.

Loma oli ja loma meni. Paluu on kerta kerralta vaikeampaa. Melko sydäntäraastava on se tunne, kun toisen joutuu lentokentälle jättämään ilman tietoa siitä, milloin seuraavan kerran saa olla taas yhdessä. Onneksi asiat tuntuvat ainakin menevän eteenpäin, joten on uskoa ja toivoa siitä, että pian saadaan alkaa rakentaa arkea yhdessä. Se antaa voimia.

Nyt otoksia onnellisia päiviltä 74.-94. 















Pitkälti on näköjään meidän kollaaseissa samoja otoksia. Mutta lieneekö tuo kenenkään maailmaa kaataa. Ei ainakaan minun. 

 Nyt yritän kerätä itseni täältä ikävän syövereistä ja kaasuttaa arkeen uusin voimin. Sitä auttaa vähän viheriöivä nurmikko takapihalla! Koko talven olen epäillyt, että tuo marraskuussa istutettu nurmikkoni ei selvinnyt talvesta, mutta selvisi se! Mahtavaa. Voin vähän suunnitella pihan laittamista kesäkuntoon.