Toisella puolella maapalloa eräs mies paastoaa. Toisella puolella tämän erään vaimo syö hänenkin puolestaan.
Voitte arvata, mistä pariskunnasta onkaan kyse.

Näin aikuisiällä eräs suurimpian haasteitani on ollut itsetunto-ongelmat. Suht vaikean nuoruusvaiheen ja oman kuvan rakentamisen jälkeen olen jo oppinut hyväksymään itseni sellaisena kuin olen. Paljon siihen on vaadittu työtä, mutta pääsääntöisesti pidän jo siitä, mikä peilistä takaisin katsoo. Vaikkei ihan joka päivä tuo naama miellytäkään, on tilanne jo parempi kuin joitain vuosia sitten. Naureskelin itselleni tänään, että jos vielä vähän lihon, en mahdu enää Särkänniemessä Tornaadoon. Sekös jos joku alkaisi harmittamaan. On ehkä aika taas vähän ottaa itseään niskasta kiinni ja yrittää keventyä muutaman kilo. Yksi asia, mikä tuohon ajaa on myös toive lapsista.
Jokseenkin käyn siis myös tällä hetkellä taistoa itseni kanssa terveellisempien elämäntapojen aloittamiseksi. Vaikkei sen pitäisi vaikeaa ollakaan, mutta kun on se.
On muuten myös suurimpia (tai ainakin isoja) riitoja saatu mieheni kanssa aikaan tästä asiasta. Enhän todellakaan ymmärrä, miksi hän minua rakastaa, vaikka olen jo hyväksynyt sen, että kyllä hän vain rakastaa. Mutta vaikeaa sitä on käsittää, joten tyydyn pitämään itseäni vain onnekkaana.
Tosin tässä kaikessa olikin kyse vain ulkokuoresta. Enemmän taistelen edelleen sisäisen itseni kanssa. Olenhan oikeastaan ihan ääliö, enkä vieläkään jaksa ymmärtää, miksi ihmiset minua mukavana pitävät. Ehkä nyt hieman kärjistän, mutta you get the point?
Liitännäisongelmana tämä kaikki on aiheuttanut melkoisen sosiaalisten tilanteiden pelon. Uusien ihmisten tapaaminen ja uusiin paikkoihin meneminen ovat asioita joista en juurikaan nauti. Kun pääsen yli tuosta kynnyksestä, se helpottuu, mutta lähteminen on hankalaa. Varmaan monikaan edes läheisistäni ei tätä puolta tiedä, mutta taistelu, mitä itseni kanssa käyn on melkoista. Ajattelen myös liikaa näitä tilanteita ja tietyissä tilanteissa saatan viime tipassa esimerkiksi perua osallistumiseni johonkin. Opiskeluaikana vihasin vielä viimeisinäkin hetkinä kouluun menoa, varsinkin jos ihan läheisimmät kaverini eivät olleet samoilla luennoilla, mutta selvisin. Monesta vaikeasta tilanteesta selviän nimenomaan ystävien avulla, mitä en muista yhtään tarpeeksi usein heille kertoa.
Epävarmuus kuitenkin kalvaa. Jotenkin tällä hetkellä kovin. Huomaan taas hautautuvani kotiin ja jopa kauppaan lähteminen yksin tuntuu vaikealta.
Kerron tätä teille, koska vaikea on sanoittaa asiaa esimerkiksi miehelleni. Niitä kuuluisia kulttuurieroja kenties. Vaikka vaikeaa tätä on sanoittaa ylipäätänsä, koska järjellä ajatellenhan ei tässä mitään järkeä ole. Ollaanhan me kaikki yhtä arvokkaita.
Tämä itseispohdintahan pääsi lopullisesti valloilleen luettuani tämän artikkelin.
Let's just remember this;
You are valuable.
You are important.
You are interesting.
You are worth loving.
And life is a lot easier.