Väliaikatilitys

Toisella puolella maapalloa eräs mies paastoaa. Toisella puolella tämän erään vaimo syö hänenkin puolestaan.

Voitte arvata, mistä pariskunnasta onkaan kyse. 

Näin aikuisiällä eräs suurimpian haasteitani on ollut itsetunto-ongelmat. Suht vaikean nuoruusvaiheen ja oman kuvan rakentamisen jälkeen olen jo oppinut hyväksymään itseni sellaisena kuin olen. Paljon siihen on vaadittu työtä, mutta pääsääntöisesti pidän jo siitä, mikä peilistä takaisin katsoo. Vaikkei ihan joka päivä tuo naama miellytäkään, on tilanne jo parempi kuin joitain vuosia sitten. Naureskelin itselleni tänään, että jos vielä vähän lihon, en mahdu enää Särkänniemessä Tornaadoon. Sekös jos joku alkaisi harmittamaan. On ehkä aika taas vähän ottaa itseään niskasta kiinni ja yrittää keventyä muutaman kilo. Yksi asia, mikä tuohon ajaa on myös toive lapsista. 

Jokseenkin käyn siis myös tällä hetkellä taistoa itseni kanssa terveellisempien elämäntapojen aloittamiseksi. Vaikkei sen pitäisi vaikeaa ollakaan, mutta kun on se. 

On muuten myös suurimpia (tai ainakin isoja) riitoja saatu mieheni kanssa aikaan tästä asiasta. Enhän todellakaan ymmärrä, miksi hän minua rakastaa, vaikka olen jo hyväksynyt sen, että kyllä hän vain rakastaa. Mutta vaikeaa sitä on käsittää, joten tyydyn pitämään itseäni vain onnekkaana.

Tosin tässä kaikessa olikin kyse vain ulkokuoresta. Enemmän taistelen edelleen sisäisen itseni kanssa. Olenhan oikeastaan ihan ääliö, enkä vieläkään jaksa ymmärtää, miksi ihmiset minua mukavana pitävät. Ehkä nyt hieman kärjistän, mutta you get the point? 

Liitännäisongelmana tämä kaikki on aiheuttanut melkoisen sosiaalisten tilanteiden pelon. Uusien ihmisten tapaaminen ja uusiin paikkoihin meneminen ovat asioita joista en juurikaan nauti. Kun pääsen yli tuosta kynnyksestä, se helpottuu, mutta lähteminen on hankalaa. Varmaan monikaan edes läheisistäni ei tätä puolta tiedä, mutta taistelu, mitä itseni kanssa käyn on melkoista. Ajattelen myös liikaa näitä tilanteita ja tietyissä tilanteissa saatan viime tipassa esimerkiksi perua osallistumiseni johonkin. Opiskeluaikana vihasin vielä viimeisinäkin hetkinä kouluun menoa, varsinkin jos ihan läheisimmät kaverini eivät olleet samoilla luennoilla, mutta selvisin. Monesta vaikeasta tilanteesta selviän nimenomaan ystävien avulla, mitä en muista yhtään tarpeeksi usein heille kertoa.

Epävarmuus kuitenkin kalvaa. Jotenkin tällä hetkellä kovin. Huomaan taas hautautuvani kotiin ja jopa kauppaan lähteminen yksin tuntuu vaikealta. 

Kerron tätä teille, koska vaikea on sanoittaa asiaa esimerkiksi miehelleni. Niitä kuuluisia kulttuurieroja kenties. Vaikka vaikeaa tätä on sanoittaa ylipäätänsä, koska järjellä ajatellenhan ei tässä mitään järkeä ole. Ollaanhan me kaikki yhtä arvokkaita.

Tämä itseispohdintahan pääsi lopullisesti valloilleen luettuani tämän artikkelin.

Let's just remember this;

You are valuable.

You are important.

You are interesting.

You are worth loving.

And life is a lot easier.

Kuva lainattu

Miniloma Rovaniemellä

Miniloma Rovaniemellä tuli vallan tarpeeseen. Oli ihanaa vain viettää aikaa rakkaiden kanssa ja nauttia kaupungin annista. Jos tuo kaupunki sijaitsisi hieman lähempänä sivistystä, voitaisiin muuttaa sinne. Mutta onhan se vähän kaukana. Ihana silti.

Rovaniemellä oli meneillään Jutajaiset ja käytiinkin vähän nauttimassa mahdollisuuksien torista. Aivan täydellistä falafel-pitaleipää sain ja nautin mahtavasta vatsatanssiesityksestä. Aurinko piristi, vaikka muuten olikin kylmä.

Muutama paikka on muodostunut jo vakiovierailupaikoiksi. Yksi niistä on Mandragora. Ihana paikka! Vaatteisiin ja hiuksiin tarttuu niin herkullinen tuoksu, että sitä on ihana tuoksutella loppupäivä. Mutta se syy, miksi tuonne aina palaan on tuoksun ja teen ohella tryffelit. Tuollainen mangotryffeli on jotain niin taivaallista, että sanat katoavat. En voi kuin suositella.

Toinen mainitsemisen arvoinen on Attirance. En sieltä nytkään ihan tyhjin käsin poistunut. Mutta ihania ja eettisiä tuotteita.

Hyttysistä huolimatta piti päästä vähän metsään samoilemaan. Tällä kertaa karautettiin Vaattunkikönkäälle, mikä oli kyllä kaunis paikka. Seuraava reissu taitaa ajoittua ruskan aikaan, joten silloin mennään ihan koko päiväksi metsiin samoilemaan. Katsotaan mitä mieheni siitä sanoo. 

Nyt paluu arkeen. Kivojen vapaa päivien jälkeen töihin paluu on todella vaikeaa. Vaikka työstäni kovin tykkäänkin, niin olisin jo vallan valmis lomalle.

Ei tartte tehdä mitään ihmeellistä

Silmissä siintää jo pohjola. Ystävien seura ja luonnon rauha. 

Ei tartte tehdä mitään ihmeellistä. Senkun ollaan vaan. 

Niin on täydellistä.

Suuntaan taas Rovaniemelle. 

Ihanan toisen perheeni luo. 

Hiljaiseloa siis perjantaihin asti todennäköisesti tiedossa. 

Mukavaa viikkoa kaikille!

Langan pää hukassa

Ajatukset on taas ihan sekaisin.

Tuli uusia uutisia. Ei välttämättä huonoja, mutta sellaisia, jotka hiukan masensivat. Kerron niistä lisää loppuviikosta, kunhan asia taas selkenee. Nyt vain kiukuttaa. Ja hiukan masentaakin. Sellaista se elämä kai on - ylämäkeä ja alamäkeä. 

Ajattelin kuitenkin kysyä apua erääseen asiaan. Olen tätä jo pitkään pohtinut, mutta se on jäänyt muiden asioiden jalkoihin. 

Nimittäin minua on viime aikoina alkanut häiritsemään se millainen sekamelska tästä blogista on tullut. Toisaalta tuossa sekamelskassa näkyy kaikki elämäni puolet, mutta kaipaisin pientä selkiytystä. Olenkin miettinyt, että tekisinkö toisen blogin, mihin jakaisin selkeästi nuo kokeiluni keittiön puolella. Ne ovat iso osa elämääni, mutta tänne ne tuntuvat hukkuvan eikä niille oikein löydy paikkaa. Loin jo yön pimeinä hetkinä (ei muuten ole pitkä tuo pimeän aika!) uuden blogin, mutta en sitä vielä ole julkaissut. Nyt pohdin, että julkaisenko ollenkaan? Lukeeko täällä kukaan (muu kuin äitini..) mielellään noita ruokaohjeita ja leivontakokeilujani? 

Jatkanko siis samaa rataa vai eriytänkö muun elämäni keittiöseikkailuistani?

OLEN MINÄ ONNELLINEN

On tuota onnea minulla.

Syli on täynnä sinua,

kädet ovat työtä täynnä,

maailma täynnä ystäviä.

Onni on ystävän näköinen;

ruska silmissä kytevi,

pienet siivet kantapäissä,

tanssi varpaiden nenässä.

Onni on aikainen aamu,

kun se tuo sinut minulle,

onni on hiipuva ilta,

kahden kun istumme tuvassa,

vieraita odottelemme,

tai ne jo saatoimme salolle.

Olen minä onnellinen,

vaikka varjoa rakastan,

hämärää puheille kutsun,

en minä päiviä pakene,

en niitä uniksi loihdi.

Onnea jokainen päivä

vaikka tuskaa puolillansa;

onnea kaikki eletty,

vaikka se polttaisi tulena.

En minä onnea hakenut,

onni saapui etsimättä,

elämän suuressa puvussa,

kirjavissa kankahissa;

työn se tarjosi minulle.

Paljon on onnea polulla,

kummat mutkat kiertävällä;

onni työssä, onni meissä,

yhteisessä aatteessamme.

(Matti Rossi, Laulu tummana tulevi, 1976)

Ajatukset järjestykseen

Eilisen päivän hämmentävien uutisten jälkeen aivoni ovat käyneet ihan ylikierroksilla. Ja alkaa poskiin sattumaan tämä hymyily. Hymy on meinaan aika leveä nyt. 

Pohdiskelin alkuviikosta aikaa ja odottamista jälleen kerran. Itse olin kesaflunssassa ja väsyneenä kotona, mieheni puolestaan sairaalassa saamassa nesteytystä malarian aiheuttamaan nestehukkaan. Tuona hetkenä olin väsynyt. Niin kovin väsynyt. Mutta joku suurempi voima (you know who I'm talking about!) päätti armahtaa meitä ja päättää tämän yhden odotuksen. En vieläkään voi ymmärtää miten päätös tuli niin nopeaan. Ei sillä, valituksen sanaa ei minun suustani tule. Päinvastoin. 

Mutta kyllä tämä vähän vauhditti asioita. Olin niin tuudittautunut siihen ajatukseen, että minulla on vielä paljonkin aikaa järjestellä asioita. Yhtäkkiä onkin vain kuukausi. 

And then;

"I'm making a list about things we need to do when you're here."

"Take it easy love.."

Onneksi tuo toinen vähän hillitsee tätä minun ajatuksen juoksuani. Ei mutta oikeasti, minulla on jo lista. Montakin listaa. Esimerkiksi yksi asioista mitä pitää hoitaa jahka mieheni tänne saan. Eikä muuten ihan lyhyt lista olekaan. On myös listoja asioista, mitä pitää hoitaa ennen hänen saapumistaan. Esimerkiksi lista siitä, mitä kaikkea täytyy siivota ja käydä läpi. Ehkä ainakin sen yhden lipaston laatikon siivoan, jotta hän saa vaatteensa johonkin. 

Kirpputorille olisi laatikkokaupalla tavaraa matkalla. Onko vinkkejä pääkaupunkinseudulla hyvistä kirpputoreista? 

ps. Alkuviikosta tuli myös hyviä uutisia! Hain keväällä voimauttava valokuvaus koulutukseen ja sain paikan. Onnellinen myös siitä. 

pps. Ramadan alkaa muslimeilla pian. Haluaako kukaan kuulla siitä lisää?

ppps. Joku kyseli oleskelulupa prosessista, voin kertoa siitäkin jahka saan ajatukseni kasaan.

Kuva lainattu

Raparperijuustokakku

Mukava alkukesän kakku. Me nautiskeltiin tätä juhannuksen kunniaksi.

Pohja:

3 ½ dl vehnäjauhoja

2 tl sokeria

ripaus suolaa

100 g voita 

2 rkl vettä

Raparperitäyte:

500 g raparperia

2 rkl perunajauhoja

125 g voita 

1 ½ dl sokeria

Vaniljatäyte:

4 liivatelehteä

3,3 dl kuohukermaa

2 maustemittaa vaniljakreemijauhetta

1 dl sokeria

2 tl vaniljasokeria

200 g maustamatonta tuorejuustoa

2 rkl kiehuvaa vettä

Leikkaa irtopohjavuoan pohjalle leivinpaperi. 

Sekoita kulhossa vehnäjauhot, sokeri ja suola. Paloittele joukkoon voi ja nypi sekaisin. Lisää vesi ja sekoita nopeasti tasaiseksi. Painele taikina vuoan pohjalle.

Pese raparperit ja kuori niistä ulommainen kerros. Leikkaa paloiksi. Sekoita joukkoon perunajauho ja levitä pohjan päälle.

Mittaa voi ja sokeri kattilaan ja keitä, kunnes seos muuttuu karamellimaiseksi. Kaada raparpereiden päälle. 

Paista 200 asteessa uunin keskitasolla n. 35 minuuttia ja anna sitten jäähtyä. 

Vuoan alle kannattaa laittaa foliota suojaksi vuoasta tihkuvan nesteen varalta.

Laita liivatelehdet likoamaan kylmään veteen. Vatkaa kerma vaahdoksi. Lisää vaahdotuksen lomassa joukkoon sokerit ja lopuksi vaniljakreemijauhe. Lisää lopuksi tuorejuusto ja sekoita nopeasti tasaiseksi. Liota liivatelehdet kiehuvaan veteen ja lisää ohuena nauhana vatkaten täytteeseen.

Kaada täyte vuokaan. Tasoittele lastalla tai napauta vuokaa pari kertaa voimakkaasti pöytää vasten, jolloin täyte tasoittuu. 

Anna kakun hyytyä jääkaapissa vähintään kolme tuntia. 

Alkuperäinen ohje löytyy Kinuskikissalta

Uskomattomia uutisia!

"Hey love, good news. I have been granted the residence permit."

"You're joking right? Not funny.."

"No, I'm serious."

Muutaman kerran kun tavasin tuon suurlähetystöltä tulleen sähköpostin, uskoin minäkin lopulta asian. ME SAATIIN SE OLESKELULUPA! Me = hän, ihan sama. Mieheni tulee jokatapauksessa hyvinkin pian Suomeen. Ja voin sen kertoa, että harvinaisen onnellinen juhannusheila olen minä. 

Tiedättekö sen tunteen, kun on niin iloinen ja onnellinen, että pelkää vaan koko ajan heräävänsä jostain unesta todellisuuteen. Minulla on juuri sellainen olo nyt. Voisin pyöriä onnesta ympyrää ja huutaa ilosta ja sydän ihan pakahtuu. Toisaalta tekisi mieleni soittaa maahanmuuttovirastoon ja varmistaa, että tämä nyt ihan oikeasti on totta. Etteivät he ole laittaneet sähköpostia väärälle ihmiselle. Päätös tuli niin uskomattoman nopeasti. En vielä olekaan menettänyt uskoani Suomen maahanmuuttoviraston käsittelytahtiin ihan täysin. Minun täytyy vain uskoa siihen, että rukous ja rakkaus kantaa. Ja oikeudenmukaisuus näyttäytyy myös vaikkei välillä siltä tuntunutkaan.

Minun juhannukseni ainakin alkaa siis onnellisissa merkeissä. Ja ihanaa on ollut taas se, että on ystäviä, joille jakaa onneaan. Moni on myös ollut onnellinen meidän puolesta, se jos joku onkin mahtavaa. Vaikka tämä kosketti eniten minun ja mieheni elämää, on moni muut myötäelänyt asiaa ja iloitsee nyt kanssamme. 

Kuten ystäväni sanoi, kun kuuli uutisen; 

Yksi kiintopiste auttaa navigoimisessa.

Nyt voin ja uskallan taas suunnitella tulevaisuutta. Uskallan uskoa onneen ja yhteiseloon. Toisaalta valmistautua myös edessä oleviin haasteisiin ja uusiin asioihin. Mutta niistäkin selvitään, ollaanhan jo selvitty kaikenlaisesta. 

Tahmea raparperipiiras

Raparperi on kevään ja alkukesän suurta herkkua. Ihanaa se on hillokkeena jogurtin kanssa, mutta melkoisen herkullisen piirakankin siitä saa aikaan. 

Tahmea raparperipiiras 

pohjaan

100g voita

1 dl sokeria

1 dl fariinisokeria

1 muna

3,5 dl vehnäjauhoja

1 tl leivinjauhetta

1 tl vaniljasokeria

1 dl maitoa

täyte

4-5 normaalikokoista raparperin vartta palasina 

1 prk kondensoitua maitoa

Laita uuni kuumenemaan 200 asteeseen. 

Vatkaa pehmennyt rasva ja sokerit vaahdoksi. Lisää muna. Sekoita jauho ja leivinjauhe keskenään ja sekoita jauhot ja maito taikinaan vuorotellen, koko ajan sekoittaen.

Tasoita taikina voideltuun ja jauhotettuun piirasvuokaan pohjalle. Ripottele päälle raparperin palat ja valuta pinnalle kondensoitu maito. Korkeareunaisempi vuoka on parempi, ettei maito pääse kuohumaan reunan yli. 

Paista 200 asteessa 30-35 min tai kunnes piiras on kauniisti pinnastaan ruskettunut ja keskeltä kypsää.

Kannattaa laittaa uuniin piirakan alle pelti. Sitä on kivempi pestä kuin uunia, jos piirakka kuohuu pahasti yli.

Say yes! We are one. Happy. All of me. Hero.

Viime viikkojen hiljaiselosta voi syyttää kirjoja. Hairahduin lukemaan erästä kuuden kirjan sarjaa, enkä sitten vapaa-aikanani muuta oikein ehtinyt tehdäkään. Eikäpä minulla oikein ole ollut asiaakaan, eikä ole vieläkään. Elämääni ei kovin paljon jännittäviä hetkiä viime aikoina mahtunut. Arjessa lähinnä työtä, vapaa päivinä olen lukemisen ohessa virkkaillut ja kuunnellut virsiä. Eli mummoutunut yksinäni (ja välillä yhdessä ystävän kanssa) kotona. Mutta nauttinut tästä mummoutumisesta 

suunnattomasti. 

Jalkapallo on vienyt mieheni aikaa niin paljon, että olen ollut ihan jalkapalloleski välimatkasta huolimatta. Olenpa saanut rauhassa nauttia kirjoistani, ei siis haittaa jalkapallo laisinkaan. Itse asiassa ajattelin itsekin keskittyä nyt tuohon potkupalloon töiden lomassa. Eli hiljaiselo saattaa jatkua. Tai sitten ei. Jahka keksin jotain sanottavaa, niin palaan asiaan. Ehkä ainakin muutaman hyväksi havaitun ohjeen jaan kanssanne tulevina päivinä.

Tähän tahtiin toivotan mukavaa keskikesän juhlaa kaikille! Toivotaan sen olevan vähäluminen ;)

Soittorasiani sisältöä

Facebookissa kiersi joku aika sitten eräänlainen haaste, jossa piti listata 10 itseään koskettanutta biisiä. Minutkin haastettiin, mutta en koskaan tätä listaa Facebookissa jakanut, vaikka silloin jo sen tein. Julkaisenpa sen näin lauantai-illan tylsyyksissäni teille.

1. The Cranberries - Zombie

2. Mika - Relax (Take it easy)

3. Rockin da North - Kingsize

4. Ihme ja kumma

5. Juha Tapio - Kaksi puuta

6. Shakira - Waka Waka (This time for Africa)

7. P-Square - Bunieya Enu

8. Fatoumatta Diawara - Bakonoba

9. Emeli Sandé - Read all about it (Pt. III)

10. Marjo Leinonen - Hopeinen veitsi

Paljon olisi tärkeitä kappaleita, mutta nämä valikoituivat tällä kertaa. Mielenkiintoisia tarinoita löytyy jokaisen takaa, kiva on muistella niitä hetkiä. 

Suomea uutisissa

Gambialaisissa sanomalehdissä on mainittu Suomi ainakin muutamia kertoja sinä aikana, kun itse olen siellä pyörinyt. Epäilemättä useamminkin, mutta mitä nyt itse tiedän. 

Minä ja ystäväni päästiin lehteen kun käytiin tapaamassa kuvernööriä Upper River Regionilla (jee! ollaan julkkiksia). Tauski, tuo suomalainen superhyper tähti, pääsi lehteen ollessaan Gambiassa ja jopa radioon omaa musiikkiaan esittämään. Suomea on nostettu jalustalle, kun on pärjätty hyvin kaikenmaailman mittauksissa. Suomea on noin ylipäänsä ihannoitu ja itseltänikin on usein kysytty, että miten voi maamme olla niin hyvä ja autuas paikka elää. 

Tänään mieheni laittoi viestiä, että Suomi on ylittänyt jälleen uutiskynnyksen. Ei ehkä niin positiivisessa valossa tällä kertaa. Koko Suomea (tai ainakin itseäni) hämmentänyt uutinen naisesta, joka on säilönyt viiden vauvansa ruumiita kellarikomerossa pääsi uutisotsikoihin myös Gambiassa. Ehkä realisoituu nyt sekin, että ei Suomikaan nyt ihan lintukoto ole. Vaikka täällä keskimäärin onkin ehkä parempi olla ja elää, niin pahoinvointia ja järkyttäviä tapahtumia löytyy myös täältä. 

Mielenkiintoinen keskustelu saatiin tästä aikaan mieheni kanssa. Kenties myös hieman kulttuurista käsityseroa ja sen sellaista, mutta välillä huomaa kyllä sen, että ollaan saman alan ihmisiä. Pohdittiin siinä sitten yhdessä maailman pahuutta ja ihmisten pahoinvointia. Aina ajoittain mieheni heittää ilmoille sen, että miksipä minä en vain muuttaisi sinne? Ei sillä, samaa mietin itsekin aika ajoin. 

Mutta ei minulla oikeastaan ollut mitään asiaa tällä kertaa, kunhan piti jollekin kertoa uutisotsikoista. Kerroinpa siis teille.

 Mukavaa alkavaa viikonloppua kaikille! 

Olkoon se aurinkoinen, lämmin ja rentouttava. Minä ajattelin tuunailla pihamaata ja nauttia vintiöni seurasta. Ehkä retkeillä vähän Espoon metsissä. Onko vinkkejä hyvistä retkeilypaikoista? Me ollaan ajeltu Luukkiin ja Nuuksioon, mutta jos on muita vinkkejä, niin ilomielin otetaan ne vastaan. 

Päivä kerrallaan

1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 11 12 13 14 15 16 17 18 19 20 21 22 23 24 25 26 27 28 29 30 31 32 33 34 35 36 37 38 39 40 41 42 43 44 45 46 47 48 49 50 51 52 53 54 55 56 57 58 59 60 61 62 63 64 65 66 67 68 69 70 71 72 73 74 75 76 77 78 79 80 81 82 83 84 85 86 87 88 89 90 91 92 93 94 95 96 97 98 99 100 101 102 103 104 105 106

Oleskeluluvan käsittelyaika oli vuonna 2013 keskimäärin 106 päivää, kun hakijan puoliso oli Suomen kansalainen. Näin kertoo maahanmuuttoviraston tilastot. 

Ohjeellinen käsittelyaika on 3-6 kuukautta, eli 90-180 päivää. Keväällä tuota 100happydays haastetta päivitellessäni totesin, että 100 päivää ei lopulta ole kovin pitkä aika. Pyörrän puheeni nyt, on se pitkä aika. Tai siltä se nyt tuntuu. Toisaalta sanotaanhan sitä, että odottavan aika on pitkä - mihin samaistun ihan täysin. 

Viime syksynä odoteltiin viisumipäätöstä kaksi viikkoa. Tai oikeastaan reilu kaksi viikkoa, mikä sekin tuntui ikuisuudelta. Kun päätös sitten oli negatiivinen ja silloinen maailma tuntui romahtavan, menetti aikakin jotenkin merkityksensä. Näin jälkikäteen ajattelen kyllä, että vaikka tuo negatiivinen päätös mielestäni edelleen oli ihan perusteeton ja mielivaltainen, oli se meidän suhteemme kannalta ehkä ihan hyvä juttu. Vuoden kasvaminen ja parisuhteen vahvistuminen on tulevaisuuden kannalta voinut olla aika ratkaisevaakin. Nyt olemme valmiimpia siihen, mitä elämä yhdessä tuo eteemme.

Muutenkin odotukseni on nyt jotenkin helpompaa. En osaa sanoa, mistä se johtuu. Ehkä siitä, että tuleva päätös on tulevaisuuden kannalta ratkaiseva - jos mieheni saa oleskeluluvan, tulee hän Suomeen ja eletään elämää täällä. Jos taas oleskelulupaa ei heru; minä irtisanoudun työstäni, pakkaan muutaman matkalaukun ja hyppään ensimmäiseen mahdolliseen koneeseen kohti Gambiaa. Jokatapauksessa tuleva päätös ratkaisee vain sen missä asutaan, ei sitä, saadaanko olla yhdessä. 

Onneni täällä Suomessa on se, että vierelläni on ystäviä. Ihmisiä, joille puhua ja joihin tukeutua. Vaikka kaikki ovat arvokkaita, on tässä matkan varrella erityisen arvokkaaksi noussut yksi - joku, joka on kokenut tämän saman ja tietää mistä puhun. Ja vielä se antaa voimaa, että jos hekin, niin miksi ei mekin?

Vaikka ystävät ovat arvokkaita ja on onni jakaa heidän kanssaan asioita, on tärkein voimavara ja tukipylväs mieheni. Sieltä kaukaakin hän saa myös minut pidettyä pinnan yläpuolella niinä erityisen vaikeita epätoivon täyttäminä hetkinä. Rakkaudella on mieletön voima ja tämä suomalainen vakka löysi kantensa Gambiasta. Se jos joku on jännää. En jotenkin uskonut, että ihan näin tulisi elämässäni käymään, mutta enpä uskonut, että voisin olla koskaan näin onnellinenkaan. Onneksi maailmassa tapahtuu ihmeitäkin - myös meille tavallisella tallaajille. 

En uskalla vielä alkaa laskemaan päiviä. Ehkä aloitan senkin jossain vaiheessa. Vielä mennään päivä kerrallaan ja yritetään jaksaa. Onneksi kesä on täynnä puuhaa ja ympärillä on ystäviä ja perhettä, jotka täyttää päivät. 

Illan iloksi hyvää musiikkia. Ja ilolla uuteen päivään jälleen huomenna! 

Suklainen kinuski-päärynäkääretorttu

Päivän toinen kokeilu oli makea. Jostain syystä mieleni on jo pitempään tehnyt mieli tehdä kääretorttua. Ihan liian harvoin tulee tehtyä, vaikka ne hyviä onkin. Mistä lienee moinen johtuu.

Minua kiinnosti tänään kokeilla Valion uutta kinuski-päärynärahkaa. Muutenkin kinuski ja päärynä makuparina on aika houkutteleva. Tämä kehittelemäni banoffee-kopio on tuon yhdistelmän suhteen aika ykkönen. Oikeastaan olen ihan koukussa päärynään ja vaahterasiirappiin, mitä nautin turkkilaisen jogurtin kera silloin tällöin. Se on herkkua! 

Halusin kuitenkin tehdä suklaisen kääretortun, joten sellaisen teinkin. En uskaltanut kääretorttupohjaan suklaata laittaa tällä kertaa, mutta ehkä kokeilen sitäkin vielä joskus. Onko kellään kokemusta, mitä pohjalle käy jos siihen suklaata laittaisi? Murtuuko se rullausvaiheessa?

Kääretorttuni tänään

 0,5 dl perunajauhoja

0,5 dl vehnäjauhoja

0,5 dl kaakaojauhetta

1 tl leivinjauhetta

4 kananmunaa

1,5 dl sokeria

Vatkaa kanamunat ja sokeri hyvin kuohkeaksi vaahdoksi. Sekoita kuivat aineet keskenään ja siivilöi vaahdon joukkoon - sekoita tasaiseksi. Levitä taikina tasaisesti leivinpaperilla vuoratulle pellille. Paista uunin yläosassa 225 asteessa noin 10 minuuttia. 

Sirottele toisen leivinpaperin päälle sokeria ja kumoa kuuma pohja leivinparin päälle. Pirskottele vettä pohjan päälle ja irrota leivinpaperi varovaisesti. Rullaa pohja toisen leivinpaperin kanssa ja anna jäähtyä.

Täyte

1 paloiteltu päärynä

2 prk Valion kinuski-päärynä rahkaa

Täytä jäähtynyt pohja ja kääri rullalle. Anna vetäytyä jääkaapissa noin tunti.

Kuorrutteeksi

200 g suklaata

1 dl kuohukermaa

sulatettua valkosuklaata

Mittaa ainekset kattilaan ja anna suklaan sulaa kerman joukkoon. Älä anna seoksen kiehua ja sekoittele usein. Levitä pohjan päälle. Koristele halutessasi vielä sulalla valkosuklaalla ja päärynän paloilla.

Makeaa, mutta ei liian makeaa. Nam.

Suolaiset minipiiraat

Pitkästä aikaa leikin tänään keittiössä. Oli ilo kokeilla uusia makuja ja seikkailla ruoan parissa. Mukamas ei ole ollut aikaa viime aikoina tähänkään, mutta nyt kun aikaa löytyi, oli se aika voimauttavaa. Varsinkin, kun lopputulos oli aika onnistunut.

Suolaiset minipiiraat

24 kpl

Taikinaan;

200 g voita

200 g maustamatonta tuorejuustoa

5 dl vehnäjauhoja (tai muita jauhoja)

1 tl leivinjauhetta

Sekoita pehmeä voi ja tuorejuusto.Yhdistä kuivat aineet ja lisää joukkoon. Sekoita. Laita taikina jääkaappiin täytteen valmistamisen ajaksi.

Kasvistäyte

noin 200 g kesäkurpitsaa

2 rkl aurinkokuivattuja tomaatteja

noin 75 g juustoraastetta

noin 1 dl ranskankermaa

1 kananmuna

rouhittua mustapippuria

Kuori kesäkurpitsa ja raasta se suht karkeaksi raasteeksi. Hienonna valutetut tomaatit (itse käytin valmista tahnaa). Yhdistä kaikki ainekset ja sekoita hyvin.

Kinkkutäyte

noin 7 kpl tuoreita herkkusieniä

1 sipuli

2 valkosipulin kynttä

noin 75 g kinkkukuutioita

200 g maustettua tuorejuustoa (esim ruohosipuli)

1/2 dl maitoa

2 kananmunaa

noin 75 g juustoraastetta

mausteita makusi mukaan

Kuullota hienonnettuja sieniä ja sipuleita pienessä määrässä voita, kunnes sienten neste on haihtunut. Yhdistä kaikki ainekset ja sekoita hyvin.

Vuoraa muffinipellin kolot paperivuoilla. Ota taikinasta palloja ja vuoraa vuoan pohja ja reunat taikinalla. (Niin, että vuokaan muodostuu pieni piirakkapohja.) Jaa täyte syvennyksiin.

Paista 200 asteisen uunin keskitasolla noin 15 minuuttia. Anna jäähtyä hetki ennen tarjoilua.

Yksinkertainen on jälleen kaunista (ja hyvää!) tässä keittiössä. Hyvä perusohje, mitä voi muokkailla mielin määrin. Näistä minä sitten tykkään. Kivoja esimerkiksi kesän juhliin!

What doesn't kill you makes you stronger

Ystäväni haki eilen autoni lainaksi muuttoaan varten. Samalla hän teki minulle järjettömän suuren palveluksen. 

Havaitsin nimittäin, että olen ihan rapakunnossa! Siis aivan käsittämättömän huonossa fyysisessä kunnossa. Onhan siitä ollut viitteitä viime aikoina, mutta nyt sen vasta todella käsitin. Vintiö on ollut paljon vanhempieni luona viime aikoina ja sehän tarkoittaa sitä, että en käytännössä ole ollenkaan liikuntaa harrastanut. Vähille se on jäänyt aiemminkin, mutta nyt ihan tyystin olen unohtanut itsestäni huolehtia. 

Pyhästi nyt lupaan, että alan itsestäni taas huolehtimaan! Tarvitsisin ehkä personal trainerin, joka potkisi persuksille tällaista laiskamatoa, mutta taidan tyytyä vielä yrittämään itsekseni. Onneksi syksyllä mieheni (toivottavasti!) on jo täällä ja saa potkia minua liikkeelle. Ehkä hieman jopa pelottava ajatus, mieheni on meinaan hieman turhan innokas liikkuja minun makuuni. Onneksi aina välillä voin jäädä makaamaan sohvalle kun toinen lähtee juoksemaan rinkiä.

Oloni oli jotakuinkin kuin tuolla hiirellä nyt ensimmäisen pitkän lenkin jälkeen. Hyvä että henki kulki. 

Kuntokuuri käyntiin kesäksi! 

Siinä vasta suunnitelma. Tulisiko joku tsemppaamaan?

kuva lainattu

Long distance love, does it work?

Ajelin tässä taannoin Helsingistä kohti Jyväskylää ja kyydissäni oli normaaliin tapaan muutama kimppakyytiläinen. Eräs kyytiläisistä oli matkalla tyttöystävänsä luota kotiin ja manaili kaukosuhteen haittoja. Toinen kyytiläinen totesi, että Helsinki - Jyväskylä nyt on vielä inhimillinen matka, hän on muuttamassa Helsinkiin ja tyttöystävä asuu Kuopiossa. Totesin toki itse siihen sitten, että no minun mieheni asuu noin 8 000 kilometrin päässä. Että ei välimatka mikään este ole. Pojat hiljeni hetkeksi. Oikeastaanhan tällainen "kenen puoliso asuu kauimpana" leikki on aika nastaa, voitan meinaan lähestulkoon aina! Ja onhan voittaminen nyt tosi kivaa. 

No mutta. Aloin ajattelemaan tuota kaukosuhde asiaa taas tuon keskustelun jälkeen. Monesti ihmiset sitä päivittelevät ja miettivät, miten siitä selviää. Tyhmin toteamus ikinä "mahtaa olla vaikeaa tuollainen, että puoliso asuu toisella puolella maailmaa!". Tekisi mieleni aina vastata melko nasevan ilkeästi, mutta ei kai se kysyjän vika ole. Useimmiten vastaan jotenkin diplomaattisesti tyyliin "onhan tässä omat haasteensa". 

 Toiset suoraan sanovatkin, että ei heistä olisi kaukosuhteeseen. En toisaalta tiedä, valitseeko kukaan ensisijaisesti kaukosuhdetta. Enkä kyllä ainakaan omalla kohdallani näe asian olevan sinällään valinta - minä vain rakastuin. Eikä minua se kaduta, että uskalsin hypätä tällaiseen kelkkaan. Vaikka on toki raskasta. Päivittäin manailen tätä välimatkaa. Mutta uskon kyllä myös siihen, että tämä vahvistaa. Monella pariskunnalla suhde on kaatunut välimatkaan (muistan että joskus nuoruudessa erään ystäväni parisuhde kaatui välimatkaan Palokka-Tikkakoski, eli siis noin 10 kilometrin matkaan). Meillä ei välimatka ole erottanut, enemmänkin lähentänyt. Uskon siis tämän olleen vain hyvä asia. 

Meillä pisin ero fyysisesti on ollut seitsemän kuukautta. Pisin ero, ettei olla oltu yhteydessä on ollut 2 päivää. Tuolloin mieheni oli jossain kylässä matkapuhelin verkon ulottumattomissa. Ne ajat, jotka olen viettänyt Gambiassa, olemme viettäneet yhdessä. Ja siis koko ajan yhdessä. Olen joskus miettinyt, että näemme varmaan toisiamme kahden viikon aikana enemmän kuin yhdessä asuva pariskunta kuukaudessa. Joka päivä vaihdamme kuulumisia ja vietämme jopa monta tuntia viestitellen. Vaihdamme ajatuksia ja avaamme toisillemme omaa arkeamme. Puhuminen on olennaista - tai itseilmaisu oikeastaan. Muuten homma kaatuisi ensimmäiseen riitaan. Olen tosin jo oppinut sen, että kun tulee riitaa, se vaatii puheyhteyden. En suosittele Facebook tai WhatsApp riitelyä - se saa pakan aina vaan entistä enemmän sekaisin. 

Pahinta kaukosuhteessa (ikävän lisäksi) on huoli. Olen muutenkin suhteellisen huolehtiva persoona, enkä tiedä mitään kamalampaa tunnetta, kuin se, ettei tiedä toisen olevan kunnossa. Mieheni ajelee Gambiassa moottoripyörällä, mitä ehkä hieman aina jännitän. Lisäksi jokaista flunssaa pitää pelätä, kun aina on vakavan malarian mahdollisuus. Joskus mieheni laittoi viestiä, että on juuttunut keskelle jokea kun lautta meni rikki. Tuo kyseinen lautta on muutaman kerran uponnut, joten se oli minulle melko levoton päivä. Minä huolestun, jos menee monta tuntia, ettei viestiin vastata. Toisaalta itse aiheutan huolta miehelleni, kun unohdan vastata. Sieltä tulee sitten kiukkuista viestiä. Hups.

Nykytekniikka antaa kaukosuhteelle mahdollisuuden. Etanapostilla tai puhelinkioskista soittaen olisi suhteen ylläpitäminen ollut hieman hankalampaa (ei tokikaan mahdotonta). Nyt mies kulkee koko ajan taskussa mukana ja yhteyden saa lähestulkoon milloin vain. Toki odotan enemmän kuin mitään sitä, että saadaan asua ja olla yhdessä. Mutta en valita, huonomminkin voisi asiat olla. 

Ja hei, onhan tässä nyt yksi kiistaton etu - anoppikin asuu 8 000 kilometrin päässä! Ihan kaikella rakkaudella häntä kohtaan, mutta jos asuttaisiin samassa maassa, voisi kolista keittiössä kattilankannet yhteen aika pahasti. Huomaattehan siis, että elän taas vahvasti siinä uskossa, että asetutaan Suomeen asumaan.