Anopin rinnat

Minusta on mielenkiintoista tutkailla, millaisilla hakusanoilla blogiini onkaan eksytty - naisten ympärileikkaus ja erilaiseet ruokaohjeet ovat listalla kärkipäässä. Viime aikoina listalle on päässyt myös minua hämmentänyt anopin rinnat. En muista aiheesta kirjoittaneeni, enkä välttämättä edes kyseistä asiaa maininneeni - plus minua hämmentää, että miksi joku etsii googlesta tietoa anopin rinnoista? Kaiken kaikkiaan erikoista. 

Tämä sai minut kuitenkin pohtimaan. 

Gambialaisessa kulttuurissa rinnat eivät ole niin kovin erikoinen asia. Imettävä äiti esimerkiksi ottaa rinnan esille kun lapsella on nälkä, olipa hän itse missä tahansa tilanteessa - vaikkapa jonkin tyyppisessä neuvottelussa tai bussissa tai torilla. Ei myöskään ole tavatonta, että paidan kaula-aukosta vilahtaa rinta tai erityisesti kotioloissa saatetaan vaikka hengailla ihan ilman paitaakin lyhyen aikaa. Olen ne anoppini rinnatkin nähnyt moneen otteeseen, mikä ei minua niin ole shokeerannut. Suomessa anopin rinnat eivät taida usein vilkkua - ehkä saunassa, jos sinnekään mennään yhdessä. 

Imettämisen suhteen olen tähän asiaan paljon kiinnittänyt huomiota. Imettäminen on nimittäin itsestänikin vallan normaali asia, enkä koe suurta myötähäpeää jos ystäväni vaikka imettävät kahvilassa tai ihan muuten vain läsnäollessani. En myöskään koe olevani millään sorttia mustasukkainen, jos joku imettää mieheni läsnäollessa - olen ymmärtänyt, että joillekin tämä voi olla ongelma. Minusta imettämisessä ei ole mitään eroottista, eivätkä rinnat siinä tilanteessa ole edes kovin keskiössä - vaan lapsi on. Toivon itsekin voivani imettää näitä meidän tulokkaita ja luulen, että ystävieni täytyy tottua siihen että rinta vilahtaa - pahoittelen jo etukäteen, jos asia jotakuta vaivaa. Onhan tosiasia se, että tässä suomalaisessa suht häveliäässä kulttuurissa se vain on hieman outoa ja tasaisin väliajoin nousee kartalla esimerkiksi tuo imettämisasia - onko soveliasta imettää julkisilla paikoilla? Voisimmeko ottaa mallia tuosta gambialaisesta kulttuurista - imettäminen sinällään ei ole kummoinen asia, ruokailuhetkihän se vain on. 

Jos unohdetaan rinnat, niin gambialainenkin kulttuuri on kovin häveliäs - nimittäin tuon alavartalon suhteen. Esimerkiksi turistit shokeeraavat varsinkin paikallisia naisia käyttämällä minihameita ja minishortseja. Meillä muodissa olevat puoli pakaraa paljastavat shortsit ovat paikallisille käsittämätön ilmiö ja niiden kantaja voi kohdata melkoista paheksuntaa naisten taholta sekä ahdistelua miesten taholta. Minä henkilökohtaisesti harvoin laitan päälleni mitään, mikä ei polviani peittäisi ja mieheni on ilmaissut useampaan otteeseen kiitollisuutensa tästä. Kuulemma olisi kamalaa, jos kulkisin kaduilla paljastaen koko reidet ja vielä vähän pyllyäkin - kamalaa se olisi minustakin.

Olimme taannoin Gambiassa ulkoilmakonsertissa, missä oli paljon paikallista nuorisoa. Tuolla muistan ihmetelleeni ääneen sitä, miten nuoret naiset ovat päässeet livahtamaan ulos minihameissaan reidet paljaana. Mieheni valisti minua, että tytöillä on laukuissaan kankaat, jotka he kietaisevat lanteilleen lähtiessään ja palatessaan - ei sieltä kotoa muuten pääsisi niin paljastavissa vaatteissa lähtemään. Taidetaan tuota samaa harrastaa täällä Suomessakin? 

Kumpi teistä on häiritsevämpää - miniminishortsit ja -hameet, jotka paljastaa puoli pyllyä vai kahvilassa imettävä äiti, jonka rinta näkyy?

Kinderpiirakka

Tämä piirakka on kummitellut mielessä jo tovin - nyt vihdoin sitä tein! 

Ja kannatti kokeilla. Ei ole loppujen lopuksi edes kovin monimutkainen ohje ja valmiin tuotoksen voi pakastaa, joten tämä on suhteellisen helppoa juhlatarjoiltavaa. 

Yhteistyöllä ystävän kanssa leipominen on mukavaa puuhaa - meidän keittiössä valmistui tänään myös lihapiiraita. Siinä sivussa juotiin muutama kupillinen teetä ja parannettiin maailmaa. Hyvä päivä tänään.

Kinderpiirakka 
pellillinen

6 dl ruokosokeria
5 dl vehnäjauhoja
2 tl vaniljasokeria
4 tl leivinjauhetta
6 rkl tummaa kaakaojauhetta

3 dl kiehuvaa vettä
300 g sulatettua voita

4 kananmunaa

Sekoita kuivat aineet keskenään. Sulata voi ja kiehauta vesi - sekoita keskenään. Lisää neste kuivien aineiden joukkoon. Lisää lopuksi yksitellen kananmunat taikinaan puukauhalla sekoitellen. 

Paista 200 asteessa noin 30 minuuttia. Jäähdytä hyvin.

Tee seuraavaksi keskikerroksen voikreemi.

150 g voita
5 dl tomusokeria
4 tl vaniljasokeria

Vatkaa pehmeä voi ja tomusokeri vaahdoksi - noin 5-10 minuuttia. Lisää joukkoon vaniljasokeri ja vatkaa vielä hetki. Levitä kreemi jäähtyneen pohjan päälle ja nosta hetkeksi jääkaappiin.

Sulata kuorrutukseen;

300 g Fazerin sinistä (tai muuta maitosuklaata)

50 g valkosuklaata

Levitä suklaa pienissä osissa kreemin päälle. Koristele valkosuklaalla - voit halutessasi "marmoroida" pinnan tekemällä valkosuklaasta raitoja ja vetämällä veitsellä raitoja niin, että valkosuklaa ja maitosuklaa sekoittuvat. 

Ohje hieman mukaillen täältä.



Lumoava Ljubljana




Ljubljana on Slovenian pieni ja kaunis pääkaupunki. Minä eksyin Ljubljanaan vuonna 2011 suhiessani junilla pitkin Eurooppaa. Tämä pieni ihastuttava kaupunki vei sydämeni ja toivon, että joskus sinne vielä palaan. Pienessä kaupungissa on yllättävän paljon nähtävää, mutta erinomainen paikka tämä on vain hengailuun. Joen varrella voi istuskella ja syödä vaikka jäätelöä - seurailla samalla muita ihmisiä. Tunnelmaltaan kaupunki on ihanan välitön, eikä minulla tullut illallakaan yksin liikkuessa turvaton olo. 




Ljubljanan linnaan oli melkoinen kiipeäminen - en muista koskaan kiivenneeni moista pystysuoraa mäkeä. Mutta näkymät olivat sen arvoisia. Tuolloin linnassa oli myös taidenäyttely, joka lumosi minut ihan täysin. 


Vanhaa kaupunkia kannattaa kierrellä, sieltä löytyy ihania pieniä kojuja ja ravintoloita. Pääasiassa kaupunki on kuitenkin mukava paikka rentoutua - ei ole liikaa nähtävää, vaan voi vain olla ja nauttia. Läheisessä Bledin kaupungissa kannattaa mahdollisuuksien mukaan vierailla, olen kuullut siitä paljon hyvää! Itse en ole sinne asti vielä päässyt, mutta uskallan mainita paikan silti. 




Tortillapannu

En edes muista, missä alunperin törmäsin tällaiseen ruokaan, mutta se on jäänyt elämään silti. Harvoin tätä tulee tehtyä - ei sitä perinteisintä arkiruokaa. Mutta viikonlopun koti-iltoihin ja vaikka illanistujaisiinkin tämä on minusta aika mainio eväs. Vähän erilainen, mutta kuitenkin helppoa ja maistuu kaikille. 

Tortillapannu 

1 ps tortilla lastuja 
(noin 200 g; esimerkiksi näitä)

400 g jauhelihaa

1 prk taco kastiketta 
(esimerkiksi tätä)

pari tomaattia
fetajuustoa
juustoraastetta

Laita uuni lämpenemään 225 asteeseen. Levitä uunipellille leivinpaperin päälle tortillalastut tasaiseksi kerrokseksi. Ruskista ja mausta jauheliha - itse suosin valkosipuli/mustapippuri/suola linjaa maustamisessa. Levitä jauheliha tortillalastujen päälle ja kaada päälle vielä taco kastike - huuhtaise purkki pienellä määrällä vettä ja kaada vesi myös pellille; tulee mehukkaampaa, eikä mene soosit hukkaan. Pieni tomaatit sekä feta ja ripottele pellille. Kruunaa koko komeus vielä juustoraasteella - määrää arvioi makusi mukaan. 

Paista uunin keskitasolla, kunnes juusto on saanut kauniin värin - noin 15-20 minuuttia ehkäpä. Anna jäähtyä hetki ennen tarjoilua. Rinnalla voit tarjota raikkaan salaatin.

Tähän voitte kuvitella kauniin kuvan valmiista tekeleestä - jahka saan kamerani toimintaan, voi sellainen joskus ilmestyäkin.

Vinkki; Sekaan voi heittää myös makunsa mukaan esimerkiksi paprikaa tai vaikka herkkusieniä. Jättämällä jauhelihan pois ja lisäämällä kasvisten määrää, saat kokonaisuudesta kasvissyöjille sopivan. Taco kastikkeen tulisuuden voi jokainen määritellä itse - miedompi sopii useammalle, jos tekee annoksen isommalle joukolle. 

Perunarieskaset

Pieniä lämpimäisiä lauantai-iltaan. 

Perunarieskaset

6 dl perunamuusia
3 dl ohrajauhoja
2 kananmunaa
(1 tl suolaa)

Laita uuni lämpenemään 250 asteeseen. 

Mittaa kaikki ainekset kulhoon ja sekoita tasaiseksi - lisää suolaa vain, jos perunamuusi ei ole kovin suolattua. Tee taikinasta pellille kekoja ja taputtele jauhojen avulla lätyiksi. Pistele haarukalla rieskoihin reikiä. 

Paista uunin keskitasolla noin 10-15 minuuttia.




Känkkäränkkä ja kulttuuria

Tiedättekö sen tunteen, kun itse nouset silmät ristissä aamulla ylös ja toinen jää tyytyväisenä nukkumaan? Minä tiedän, vallan hyvinkin. Varsinkin pitkinä pimeinä talviaamuina se on harvinaisen raastava tunne. Tänä aamuna mieheni ratkaisi asian herättämällä minutkin - harvoin hän onneksi tällaista tekee, mutta voin kertoa, että tällä hetkellä en ole mikään rouva auringonpaiste. Olisin voinut hyvin vielä nukkua parikin tuntia. 

Mutta ajattelin tässä hereillä ollessani kertoa teille meidän sunnuntaipäivän kulttuurielämyksestä. Ehkä samalla kerään sen verran voimia, että jaksan lähteä tuonne ulos nauttimaan tuosta auringonpaisteesta ja etsimään omaani - meidän ulkomittarikin näyttää + 29 astetta, joten lämminkin on! Uskallan tosin epäillä mittarin oikeellisuutta, mutta voin ainakin asennoitua lämpimään ilmastoon.

Lauantaina havahduin pitkästä aikaa telkkaria tuijotellessani siihen, että Kiasma on avannut taas ovensa. Pitkään se oli suljettuna peruskorjauksen takia. Olen useampaan otteeseen harmitellut, että ennen sulkeutumista ollut Alfredo Jaarin "Kun runous ei riitä"-näyttely meni mieheltäni ohi suun (tai silmien) - nimittäin luulen, että hän olisi siitä kiinnostunut. Mutta anyway missioni on ollut raahata hänet Kiasmaan heti kun se taas avaa ovensa - nyt oli sen aika. 

Robert Mapplethorpe, Self-Portrait, 1975. ©Robert Mapplethorpe Foundation

Tällä hetkellä Kiasmassa on meneillään Robert Mapplethorpe -näyttely, joka antaa katsauksen taiteilijan elämään ja taiteeseen. Tämä näyttely kiinnosti minua kovin, mutta en ollut siihen hirvittävän perehtynyt ennen museoon menoa. Kiinnostavahan se olikin, joskin saattoi tuolle herrashenkilölle olla nuo homoeroottiset kuvat ja tutkielmat miehen sukuelimistä jokseenkin liikaa. Kiersihän hän koko näyttelyn ja pohtikin asioita jälkikäteen. Mapplethorpe on kuvannut osassa teoksistaan paljon afroamerikkalaisten miesten vartaloita ja elimiä, mitä mieheni pohti. Ensi ajatus hänellä oli negatiivinen ja rasistinen, mutta kun hän tajusi että kyse ei ole niinkään ihmisen väristä vaan vartalosta, pystyi hän eri tavalla käsittelemään kuvia. Mielenkiintoinen ja myös silmiä avaava näyttely kaiken kaikkiaan. Jäin tosin pohtimaan sitä, että miksi kahden miehen halaus/tanssikuvat oli sijoitettu K-18 huoneeseen? Toivon, että kyse oli taiteilijan luomasta kokonaisuudesta, jota ei haluttu rikkoa - eikä siitä, että nämä kuvat muuten shokeeraisivat nuorempia katsojia. 

Mari Slaattelid: Protective, 2000. Kalervo Palsa: nimetön (omakuva), 1968. Berit Talpsepp-Jaanisoo: Villun muotokuva, 2015.

Face to Face näyttely on katsanto muotokuvien maailmaan. Tämä näyttely ei herättänyt niin suuria tunteita, mutta oli mielenkiintoinen sinänsä. 

Mario Merz, Untitled (Igloo), 1989. Kuva: Kansallisgalleria / Pirje Mykkänen

Elementit näyttelyssä tutustuttiin sananmukaisesti elementteihin. Suuretkin installaatiot olivat mielenkiintoisia ja kahden hyvin erilaisen näyttelyn jälkeen virkistävää vaihtelua. Kiasman omilla sivuilla kerrotaan näyttelystä näin;

Ihminen on eri aikoina jäsentänyt todellisuutta elementtien tai alkuaineiden avulla. Antiikin kreikan filosofit jakoivat olevaisen tuli-, vesi-, maa- ja ilmaelementtiin. Nykyään maailmankaikkeuden olemusta tutkivat fyysikot ja kosmologit – ja toisaalta taiteilijat. Näyttely luotaa ihmisen suhdetta maailmaan ja luonnonvoimiin Kiasman kokoelmiin kuuluvien taideteosten kautta.
Teokset kuvaavat alkua ja tuhoa, muutosta ja pysyvyyttä, keveyttä ja raskautta. Osa niistä muistuttaa romantiikan ajan pelonsekaisesta ihailusta luonnonvoimia kohtaan tai kaiken perimmäisestä epävarmuudesta. Toisaalta ihmisen suhdetta luontoon leimaavat tiede ja tutkimus sekä huoli ympäristön tilasta.
Elementti-sanalla voidaan viitata materiaalisiin kappaleisiin, joista jokin koostuu. Nykytaiteen materiaalivalinnat ja niiden synnyttämät kokemukset ovat yksi näkökulma näyttelyyn. Teokset puhuttelevat katsojaansa materiaalikirjolla, joka yltää lehtikullasta lasin, kiven ja villan kautta tuleen ja valoon.
Jäin kaipaamaan ainoastaan aiemmin näyttelyssä ollutta Abstraktion ihmeellinen maailma-teosta. Sellaista teosta, jossa katosta roikkui satoja erivärisiä naruja, joiden sekaan pääsi seikkailemaan. Muistatteko sen? Joskus aikanaan muistan nuorten kertoneen, miten luokkaretkellä tuo teos veti puoleensa nuoria pareja, jotka opettajien silmiä pakoon päästäkseen katosivat naruviidakkoon vaihtamaan salaa pusuja. Olisin voinut itsekin kokeilla moista. Kenties tuokin teos joskus palaa näyttelyyn ja päästään pussailemaan salaa. 
Kuvat lainattu Kiasman sivuilta.

Ihmeellinen Istanbul

Lähipiiristäni useampi on reissaamassa tämän kevään aikana Istanbuliin. En tiedä onko heistä varsin kukaan kysynyt minulta matka vinkkejä, mutta olen niitä antanut silti useampia. Joitain vuosia sitten tuo kahden mantereen kohtauspaikka nimittäin vei minun sydämeni. Koska en itse todennäköisesti kovin kauas pääse reissaamaan tämän vuoden puolella (pieni Tukholman reissu ehkä näköpiirissä!), niin ajattelin muistella menneitä ja kertoa niistä teille. Matkailu ja seikkailu on niin lähellä sydäntäni, että toivon meidän tyyppien olevan "helppoja" lapsia, joiden kanssa on myös helppo reissata. Tulevaisuudessa ehkä kerron niistä reissuista, mutta nyt kerron menneistä matkoista. Eräs ystäväni aikanaan toivoi, että laittaisin reissuiltani kuvia hänen nähtäväkseen, jotta myös hän pääsee matkalle - annan teille nyt mahdollisuuden matkata maailman ympäri kuvilla ja sanoilla. 

Niinpä aloitetaan yhdessä matka maailman ympäri - maa vaihtuu aina maanantaisin. Tiedossa on Afrikkaa, Eurooppaa, Aasiaa ja Amerikkaa. 

Welcome aboard!

--

Istanbul sijaitsee Turkissa ja on maan väkimäärältään rikkain kaupunki. Kaupunki on levittäytynyt Bosporin salmen ympärille ja ulottuu sekä Euroopan että Aasian puolelle. Istanbulissa on paljon sekä historiaa että nykyaikaa ja sieltä löytyy minusta jotain jokaiselle. Istanbul jakautuu vanhaan kaupunkiin, Aasian puoleen ja uuteen Istanbuliin.



Matkasimme ystäväni kanssa Istanbuliin kesäkuussa 2010. Kesäkuu sinällään oli mainio kuukausi lähteä reissuun - ei ollut vielä turisteja kovin paljoa muualta ja säät hellivät leppoisuudellaan. Muistan hikoilleeni 37 asteen lämpötiloissa ja luulen, että heinäkuussa lukemat kohoavat vieläkin korkeammalle. Olen kuullut myös, että Istanbulissa on erittäin kaunis kevät, eli myös keväällä voisin sinne suunnata. 

Me vietimme matkassa viikon verran, mikä osoittautui hyväksi ajaksi. Ehti näkemään riittävästi, mutta ei kuitenkaan aika käynyt tylsäksi. Voisin varmasti viettää tuossa ihastuttavassa kaupungissa pidempäänkin - näkemistä siellä kyllä riittää. 

Meidän hotellimme sijaitsi Istanbulin vanhan kaupungin puolella. Hotellista en muista mitään erikoisempaa, melko peruskauraa se oli. Sijainti oli hyvä, joskin muistan että pohdimme loman loppuvaiheessa sitä, miten olisi parempi jos hotelli olisi Istanbulin niin sanotulla uudella puolella. Mutta lienee tämä kuitenkin on makuasia, suurta eroa tuossakaan ei mielestäni ole, nimittäin liikkumaan pääsee aina. 







Keskityimme tuon viikon ajan olemaan pitkälti turisteja - haahuilimme ympäri kaupunkia ja nautimme kauniista ympäristöstä, söimme hyvää ruokaa ja menimme iltaisin aikaisin nukkumaan. Luulen, että olisimme enemmänkin halunneet tutustua kaupungin iltaelämään, mutta koimme turvallisuussyistä paremmaksi pysytellä iltaisin hotellin läheisyydessä. Kaksi nuorta vaaleaa naista sai matkassa melko paljon huomiota - muistan erään päivän, kun istuimme upea moskeijan edessä ja muutama (paikallinen?) mies tuli kysymään saavatko he ottaa meistä valokuvan. Historiallisesti ja arkkitehtuurisesti upea moskeija ei ilmeisesti vienyt meistä voittoa. Muistan muutenkin, että koimme jonkin verran häirintää miesten osalta, mutta toisaalta päällimmäisenä se ei ole matkasta mieleen jäänyt.



Tutustuimme kaupunkiin pääasiassa kävellen, mutta jonkin verran käytimme takseja. En ole tainnut koskaan ennen olla taksin kyydissä, joka pakittaa liikenneympyrässä - sen puoleen koskaan edes nähnyt kenenkään pakittavan liikenneympyrässä. Takseissa jonkin verran ilmenee Istanbulissa huijaamista - taksamittari ei toimi, vaihtorahat on loppu tms - mutta me emme kokeneet moista. Ainoastaan yhden kerran muistan, että pohdimme taksikuskin veloittaneen melkoisen paljon liikaa. 



Erääksi lempipaikoistani, ja samalla inhokkipaikoistani, muodostui tuon viikon aikana Suuri basaari. Istanbulin Suuri basaari on maailman suurin katettu tori ja siellä on arviolta 4000 kauppaa. Voin kertoa, että kaikenlaista löytyy! Pitkän tovin voi viettää istumalla esimerkiksi teekaupassa ja juomalla teetä, samalla jutustellen kaupanpitäjän kanssa. Kotiin viemiseksi voi ostaa mausteita, turkkilaisia karkkeja, teetä, huiveja, kankaita ja vaatteita - noin jotain mainitakseni. Muistaakseni ostin vanhemmilleni myös pari hienoa maalausta. Kaiken kaikkiaan näkemisen arvoinen paikka, pienillä käytävillä ja ihmisten huutaessa voi pientä ihmistä alkaa ahdistamaan, mutta aina pääsee ulos karkuun. 

Yhden päivän vietimme Prinssisaariin tutustuen. Noin tunnin laivamatkan päässä sijaitsee 9 saarta, jotka ovat paikallisten keskuudessa suosittuja rentoutumispaikkoja. Suosittelisin itse suuntaamaan tuonne arkena, viikonloppuisin on kuuleman mukaan melko ruuhkaista. Saarilla ei saa kulkea autolla, vaan kulkupelinä toimii omien jalkojen lisäksi pyörä tai hevoskyyti. Me suuntasimme saarista suurimmalle ja vietimme päivämme auringossa paistatellen ja hevoskärryillä saarta kiertäen. Kovin kallista kyytiä ei ollut tuo hevoskyyti, mutta melko huonossa kunnossa muistan osan hevosista olleen. Meille sattui ihana ohjastaja, joka kysyi hevosen väsähtäessä, että sopiiko meille laiskempi kyyti - meillehän sopi mainiosti. 




Bosporinsalmi risteily on ehdoton, jos aikaa riittää eikä kärsi kovasti merisairaudesta. Aurinkoisessa säässä laivan kannella istuminen ja maisemien katseleminen on mainio tapa viettää päivää. Laiva kiertelee pitkin Bosporinsalmen varrella olevia kyliä - sekä Aasian että Euroopan puolella. Kyydistä voi hypätä välillä pois ja selviytyä takaisin toisin keinoin tai voi istua kyydissä reitin loppuun saakka. Viimeisellä etapilla paatti pysähtyy pariksi tunniksi ja pienessä kylässä ehtii nauttia vaikkapa lounaan. 

Voisin tarinoida lisääkin, mutta en tahtoisi kirjoittaa niin pitkää tekstiä, ettei kukaan sitä jaksaisi lukea. Joten mainitsen vielä Istanbulin monet moskeijat - suosittelen tutustumaan. Kovin pitkään en jaksaisi jonottaa, mutta ulkoapäin ainakin voi tutustua. Sinisen moskeijan ja Hagian Sofian lähettyviltä löytyy myös muutama ravintola, jotka sijaitsevat korkealla - ilta-aikaan parvekkeelta voi ihailla kaupunkia täydessä valaistuksessa nauttien samalla lasillisen viiniä. Turkkilainen ruoka ja erityisesti kalaruoat ovat Istanbulissa herkullisia - turkkilaista teetä kannattaa myös juoda, omena on oma lempparini! 




Mihin minä tutustuisin Istanbulissa

Suureen basaariin 

Siniseen moskeijaan

Hagia Sofiaan

Bosporin salmeen risteillen 

Prinssisaariin

Katukeittiöihin

--

Kysymys, johon tahtoisin vastauksen on, että millainen kaupunki Istanbul (Turkki yleensä) on tummaihoisille ja sekapariskunnille? Onko kellään kokemuksia? 


Leipomuksia

Ostin muutama viikko sitten jostain syystä banaaneja. Kovin usein meille ei meinaan niitä ostella, koska niitä ei tule syötyä. Nuokin ostamani banaanit päätyivät tummumaan hedelmäkorissa, mikä johti siihen että tein pitkästä aikaa banaanikakkua. Kerran tuota kakkua tein ja se katosi saman päivän aikana, joten toivoin tälle käyvän samoin. Ja kävihän sille - kävi jopa niin, että mieheni piilotteli kakkua vierailulla olevilta vanhemmiltani, sillä seurauksella, että huonoa omaatuntoa paikataksemme leivoin vanhemmilleni oman kakun. 

Totesin tuon jälkeen, että ei meille kannata niitä banaaneja ostaa edelleenkään - ei me niitä syödä. Mutta mitä tekee mieheni - saapuu kotiin koulusta mukanaan tertullinen banaaneja. Taka-ajatuksena banaanikakku. 

Muutaman päivän saivat tummua hedelmäkorissa nämäkin banaanit, tuli niistä jopa osa syötyä ihan sellaisenaan. Tänään aloin itse tekemään töihin juustokakkuja, mieheni hetken seuraili vierestä ja totesi;

"Tänään minä kokkaa kakku banaani."

Mikäs siinä.

Hetken päästä jo leivoimme rinta rinnan, onneksi isossa uudessa keittiössä se on mahdollistakin. Minä tein omiani, ohjetta hieman soveltaen, samalla toiselle ohjetta tulkaten. Oli mitat ja sokerit hieman sekaisin, mutta suhteellisen hyvin tuo sujui. Vielä en tiedä lopputulemasta, koska kakku on vasta jonossa menossa uuniin, mutta hyvältä tuo näyttää. Parasta tässä kuitenkin on toisen onnistumisen ilo, pieni lisä aurinko tähän muutenkin niin aurinkoiseen päivään.

Mieheni usein jaksaa kehua;

"Minun vaimo on hyvä kokki kakku!"

Pus kiitos, niin sinäkin rakas. 

Tyhmä läski

Kun pääsin sanomasta, että ei pitäisi valittaa, niin valitan vähän silti. Tai en valita, vaan pohdin ja kyseenalaistan.

Olen ollut koko aikuisikäni ylipainoinen. Voisin syyttää tästä perintötekijöitä tai elinympäristöä tai vaikka jotain selittämätöntä sairautta. Joudun ehkä kuitenkin vain katsomaan peiliin ja myöntämään, että pitkälti ylipainoni johtuu siitä, että olen perus laiska ja tykkään ruoasta. Kulutan siis vähemmän kuin syön - yksinkertaista.

Olen paljon työstänyt minäkuvaani vuosien varrella ylipainon suhteen, ei ole aina helppoa olla "erilainen". Olen vuosien varrella päässyt siihen pisteeseen, että hyväksyn itseni sellaisena kuin olen - tie tähän ei ole ollut helppo. Yhteiskuntamme ei myöskään tee siitä helppoa. Toisaalta olen päässyt siihen pisteeseen, että ylipainoni ei häiritse enää minua, eikä (toivottavasti ainakaan) ihmisiä ympärilläni. Se ei haittaa elämääni, enkä ylipainosta huolimatta ole huonossa kunnossa. 

Raskaana ollessa olen huomannut, että ylipainostani on jälleen tullut ongelma - kaikille muille paitsi minulle. Neuvolassa olen kokenut ikävää ennakkoasennetta ylipainoon liittyen, kuten myös muuten terveydenhuollossa. Olenkin todennut, että ylipainoinen on myös automaattisesti tyhmä. Ymmärrän hyvin raskauteen liittyvät riskit ja ylipainon vaikutuksen näihin. Ainakin oma kokemukseni kuitenkin on, että ylipainoista pidetään auttamattomasti laiskana ihmisenä, joka syö epäterveellisesti. Uskaltaisin kuitenkin väittää, että asia ei välttämättä ihan juuri näin ole. Ylipainon taustalla voi olla niin monta muutakin seikkaa. 

Itse kävin alkuraskaudesta sokerirasituksessa, missä paastosokeriarvoni oli rajan yläpuolella. Tämä aiheutti sen, että joudun sokeriseurantaan. Minua tämä ei haittaa - päinvastoin minusta on mahtavaa seurata sokeriarvojani ja huomata se, että eivät ne niin kovin paljon heittele tai nouse liian korkealle. Täällä pääkaupunkiseudulla (ainakin Helsingissä) järjestetään raskausdiabeetikoille ryhmäohjauksia. Minun aikatauluuni moinen ei Luojan kiitos onnistunut ja sain yksilöohjaus ajan. Ensimmäisenä mieleeni nimittäin tuli kauhuskenaario - laitetaan kaikki tyhmät läskit samaan huoneeseen ja paasataan rasvattoman maidon terveydestä! My worst nightmare. Ajatellaan myös, että kaikki raskausdiabeetikot joutuvat jossain vaiheessa insuliinille - sillä "uhkaillaan" ja sillä pelotellaan. 

Itse en alkanut tappelemaan hoitajan kanssa rasvattoman maidon ja kevytmaidon eroista. Tai siitä käytänkö oivariinia vai kasvimargariinia. Totesin jatkavani samalla mallilla - syömällä terveellisesti ja liikkumalla riittävästi. Olen muuten joutunut sittemmin seurantaan, kun painoni on laskenut raskauden aikana. Siihen alkuun kehotettiin pyrkimään, mutta kun niin käy, ei se olekaan suositeltavaa. Ota nyt selvää sitten mitä tahdotaan. 

En todellakaan valita tiukasta seurannasta tai siitä, että annetaan ohjeistuksia. En myöskään väheksy ylipainon terveyshaittoja - minusta on kamalaa, miten tästä yhteiskunnasta on tullut niin ylipainoinen. Pelkään sitä, osaanko kasvattaa lapsistani niin aktiivisia ihmisen alkuja, että he eivät joutuisi ylipainosta kärsimään. Toivoisin, että liikunnallisuus ja terveellinen, tasapainoinen ruokavalio olisi osa jokaisen suomalaisen elämää. 

Kyseenalaistan kuitenkin terveydenhuoltohenkilökunnan asenteen - väheksymällä ja syyllistämällä ei pääse kovinkaan pitkälle. Eikä moinen suhtautuminen ainakaan auta odottavia äitejä rentoutumaan ja olemaan stressaamatta - myös nauttimaan raskaudesta.

Mitä kokemuksia teillä on? Ylipainosta raskauden aikana tai raskausdiabeteksestä? 


Äitinä Suomessa

Olen pohtinut paljon äitiyttä tässä elämäni tilanteessa. Ei sinänsä kovinkaan yllättävää, että moiset ajatukset pääni täyttävät. Toisaalta ehkä eri tavalla asioita mietin, kuin keskiverto suomalaisäiti - tosin mitään sanomatta, enhän minä tiedä mitä muiden päässä liikkuu. Kuitenkin tämä meidän perhemuotomme tuo erilaisia näkökulmia moneen asiaan, myös tähän. 

Olen pohtinut paljon sitä, että entäs jos olisimmekin päättäneet kotiutua Gambiaan? Entäs jos eläisin tällä hetkellä Gambiassa? Olen saanut olla onnellinen siitä, että päätimme elää toistaiseksi Suomessa. Olen saanut nauttia Suomen terveydenhuollosta ja loistavasta hoidosta raskauden saralla: ultrassa ravaamme raskauden tyypin vuoksi kahden viikon välein, tarvittaessa minut lennätettäisiin Saksaan saamaan hoitoa. Gambiassa en ehkä olisi saanut tietää odottavani kaksosia ennen kuin synnytyksen yhteydessä. 

Joskus äidit kuulemma käyvät ultrassa myös Gambiassa, mutta tällainen on kallista ja harvinaista, vain äärimmäisen harvalla on tällaista mahdollisuutta. Ei ole ennakoivaa seurantaa sairauksien varalta tai rakenneultraa terveyden määrittelemiseksi. Ei ole keinoa selvittää, onko lapsi syntymässä perätilassa vai "oikein" päin.  Ã„ideillä ei Gambiassa anneta välttämättä mahdollisuutta rauhoittua raskauteen. Suomessa puolestaan oppaissa kehotetaan puolisoa hemmottelemaan odottavaa äitiä. Annetaan ohjeita siihen, mitä saa ja ei saa syödä. On perhevalmennusta ja synnytysvalmennusta. On äitiysavustusta ja annetaan mahdollisuus äitiyslomaan - asioita, jotka ovat todella kaukaisia ajatuksia monissa maissa asuville. 

On tehty tutkimusta siitä, mikä on maailman turvallisin maa olla äiti. 

Arvaatteko? 

Sijalla 1. on Suomi. 

Gambia on sijalla 166. 

Noin esimerkkinä. 

Olen tavannut naisia, jotka ovat menettäneet lapsensa joko synnytykseen tai pian synnytyksen jälkeen. 

Olen tavannut naisen, joka synnyttäessään sai tietää odottaneensa kaksosia. Toinen heistä syntyi kuolleena.

Olen kuullut naisesta, jonka synnytys ei koskaan käynnistynytkään. Koska apua ei ollut lähellä, eikä mahdollisuutta siirtää odottavaa äitiä avun luo, hänen odottamansa lapsi kuoli kohtuun. Koska lapsi ei tuonkaan jälkeen lähtenyt syntymään, kuoli myös äiti - ilmeisesti verenmyrkytykseen. 

Uskaltaisin väittää, että Suomessa moiset skenaariot ovat melko epätodennäköisiä. Siitä saisimme olla onnellisia, minä ainakin olen. Ja kiitollinen, niin kovin kiitollinen. En tahtoisi ottaa asioita itsestäänselvyytenä, koska olen nähnyt myös pienen osan siitä, mikä tilanne voisi olla. Minä olen saanut valita, moni muu ei. 

Mitä oikeastaan tahdoin sanoa? Ehkä tahdoin vain pohtia sitä, miten kiitollinen olen. Tahtoisin, että myös muut olisivat. Ei valitettaisi siitä, miten äitiyspakkauksen värit eivät miellytä kaikkien silmää. Ei otettaisi asioita niin itsestäänselvyytenä. Muistettaisiin katsoa myös niitä positiivisia asioita ja avarrettaisiin maailmankuvaa myös Suomen rajojen ulkopuolelle. 

Mitä te tahtoisitte sanoa?

Vanhasta uuteen

Sunnuntaina herättiin ajoissa. Unihiekkaa silmissä, mutta silti jännittyneenä ja odottavana. Maltettiin hoitaa aamuhommat ja syödä aamupalaakin, sitten ajeltiin kohti uutta. Pimpotettiin ovikelloa, vielä ovessa ihan vieraat nimet. Juteltiin entisen asukkaan kanssa ja saatiin avaimet - oman kodin avaimet. Jäätiin kaksin ja ihmeteltiin. Kierreltiin pitkin tyhjiä kaikuvia huoneita. Istahdin keskelle olohuoneen lattiaa ja naurahdin - uusi olohuone on lähestulkoon isompi kuin vanha asunto kokonaan. Soitettiin naapurista ystävät käymään, ihmettelemään meidän kanssa. Pieni (iso) puolivuotias konttaili pitkin tyhjiä huoneita - mukavaa menoa, kun mikään ei tule tielle. Kierreltiin ja kaarreltiin. Siivottiin ja suunniteltiin. Illalla vielä kömmittiin vanhassa kodissa sänkyyn ja pohdittiin tulevaa.

--

Maanantaina pakattiin. Pestiin vielä pyykkiä ja siivottiin uutta. Tukijoukot Jyväskylästä pesivät ikkunatkin. Käytiin tervehtimässä vilkuttelijoitakin - hyvin normaalisti ja tasaisesti kasvavat, jonkin sortin nyrkkeilymatsi oli meneillään heillä. Illalla taas kömmittiin sänkyyn vanhassa - viimeistä kertaa. Haikea olo oli, onhan tuo meidän pieni luolasto ollut ensimmäinen yhteinen kotimme. Vaikka aika on jo jatkaa matkaa, on se silti outoa. Ihana koti, jota jää ikävä.

--

Tiistaina pakattiin loppuun. Vintiö oli ihmeissään - piilotteli pöydän alla tai kömpi syliin. Itse osoittelin paikkoja ja organisoin, kun ei saa nostella. En asiasta suuremmin jaksa kyllä valittaa, mielelläni selkääni säästelen. Kummisetä tuli isolla autolla ja sinne ne tavarat upposivat. Olivat lisääntyneet edellisen muuton jälkeen, ihan kaikki ei kyytiin mahtunut. Uudessa purettiin. Oli asunto täynnä laatikoita. Sänky saatiin paikalleen ja pedattiin puhtaisiin lakanoihin. Kirjat löysivät tiensä hyllyyn ja keittiön kaapit täyttyivät. Kun kaikki oli sisällä tilattiin muuttopitsat ja syötiin osa seisaalleen, osa lattialla istuen. Sohvalla vuorotellen nostettiin jalkoja ylös ja huokaistiin. Apujoukot lähtivät illansuussa ja meidän pieni perhe jäi uuteen ihmettelemään - tähän on tie johtanut. Illalla kömmittiinkin sänkyyn uudessa. Väsyneinä, mutta onnellisina.

--

Keskiviikkona jatkui jo arki. Vintiö jäi yksin uuteen, ihmeissään ja surullisena. Iltapäivällä käytiin vanhassa hakemassa loppuja tavaroita. Mies seikkaili paikalle bussilla vintiön kanssa - ei ollut raaskinut jättää pientä enää yksin kotiin, kun oli ollut niin reppana. Kotimatkalla pohdittiin uusia hankintoja. Kokkailtiin ensi kertaa uudessa keittiössä ja syötiin olohuoneen lattialla. Mies sai elämänsä ensimmäisen pääsiäismunan.

-Tässä.
- Kiitos. Mikä tämä on?
- Se on pääsiäismuna. Easter egg. My favourite one.
- Okei. Is it boiled already?
- Open and you'll find out.

Siinä istui mies olohuoneen lattialla Kinder munan kanssa. Avattuaan naureskeli kysymykselleen. Iloisena nautiskeli suklaata - joskin totesi suklaan olevan hänelle liian makeaa. Minä uhrauduin ja söin loput. 

--

Pikkuhiljaa alkaa uusi näyttämään ja tuntumaan jo kodilta. Tutut tavarat ja rakkaat - jälkimmäinen ensimmäistä tärkeämpi. Niistä on tehty koti. 

Ehkä jopa kuvamateriaalia tiedossa myöhemmin. Kun vielä kaikki on järjestyksessä ja puhtaana. Aurinkokin niin kauniisti jo paistaa joinain päivinä.