Äiti hukkasi itsensä

tiistai 3. tammikuuta 2017

Kuka minä olen?

Äiti. Vaimo.
Sisko. Tytär. 
Ystävä. Kaveri. 
Työkaveri. 
Työntekijä. 
Kasvattaja. 

Turvallinen. 
Lämmin. 
Läsnäoleva. 
Reilu. 
Auktoriteetti. 

Äitiyden myötä sitä laittaa sivuun itsensä. Sen, kuka on ja mitä haluaa tehdä - tai kuka oli ja mitä halusi tehdä ennen lapsia. Minulle lapset ovat tärkeintä tässä maailmassa. Heidän takiaan elän ja hengitän. He ovat se, minkä eteen teen töitä ja ketä varten tahdon parantaa maailmaa. He ovat prioriteetti numero yksi - ihan jo senkin takia, että minä (tai me) olemme heidät tähän maailmaan luoneet ja tuoneet. Meillä on velvollisuus elää heitä varten, niin kauan kuin he meitä aktiivisesti tarvitsevat. 

Ennen kuin tapasin isämiehen ja aloin aktiivisemmin haaveilla perheestä, oli minulla omia haaveita. Haaveilin työskentelystä lasten ja naisten oikeuksien puolesta. Haaveilin siitä, että työskentelisin maailman kriisialueilla heidän parissa, ketkä todella apua tarvitsevat. Haaveilin työstä pakolaisleireillä ja kriisitilanteissa. Ajattelin, että en tarvitse omaa perhettä, omia lapsia, koska maailma on pullollaan lapsia, joita voin rakastaa.  Tahdoin olla läsnä rakkaideni elämässä täällä Suomessa, mutta olla vapaa kulkemaan ympäri maailmaa. 

 Nuo haaveet elävät edelleen, mutta ovat sittemmin muuttaneet muotoaan. Nykyään haaveilen trauma- ja kriisityöstä, ehkä terapeutin toimesta. Haaveilen siitä, että voisin auttaa Suomeen kriisialueilta saapuvia. Auttaa heitä löytämään paikkansa tässä yhteiskunnassa ja käsittelemään kokemiaan asioita. Tahtoisin näyttää, miten hieno maailma voikaan olla ja miten ovet aukenevat, kun jaksaa tehdä sen eteen töitä. Edelleenkin tahdon joskus työskennellä ulkomailla ja mahdollisuuksien mukaan kehitysmaissa. Nyt minun täytyy laittaa perheeni tarpeet ensisijalle ja ajatella tulevaisuutta heidän kauttaan - sen kautta, mikä on heille parasta. 

Meillä tuli töissä muutoksia loppusyksystä ja nuo muutokset saivat minut ajattelemaan paljon. Esimieheni siirtyi osittain toisaalle ja eräästä läheisimmästä työkaveristani tuli osittaisesti esimieheni. Tuo muutos havahdutti minut siihen, miten vähän tällä hetkellä työstäni saan. Havahduin kateuden tunteeseen, mitä koin työkaveriani kohtaan - ensisijaisesti olen älyttömän onnellinen hänen puolestaan ja ylpeäkin, mutta samalla myönnän olevani kateellinen. Hän sai loistavan mahdollisuuden kehittyä työssään ja ylentyä, mikä meidän työssä on loppuviimein melko harvinaista. Hän saa työhönsä uusia haasteita, kun taas minun työssäni ei tällä hetkellä ole haasteita laisinkaan. Minä teen töitä yksinomaan siitä syystä, että töitä on tehtävä. Ja se on ihan ok, hyväksyn kohtaloni tällä erää. En kuitenkaan aio luopua haaveistani, enkä aio loppuelämääni tehdä töitä vain työn takia. 

Minä olen kuitenkin tällä hetkellä hieman hukassa. Piilossa jossain monien kerrosten alla. Odottamassa aikaa, kun saan taas löytää itseni.

Miten äitiys on muuttanut teidän haaveita/suunnitelmia?

--

Nuo minua kuvaavat adjektiivit eivät muuten ole minun omaa kuvailuani itsestäni. Ne ovat sanoja, joilla esimieheni on minua kuvaillut. Kenties kauneinta, mitä minulle on itsestäni koskaan sanottu on tullut hänen suustaan, kun hän kuvaili minua turvalliseksi. 

8 kommenttia:

  1. olipas hieman surullista lukea. Toissaalta tajuan kyllä tilanteesi, ja onhan se ohimenevää. Itsekin olin pari vuotta ei niin miellyttävässä työssä mutta paikassa jossa työtunnit sopi perheemme pyörittämiseen kun likat oli pieniä enkä hoitoon vielä tahtonut laittaa. Lapset kumminkin ( onneksi) kasvavat ja voit taas hyvin mielin satsata uraasi ilman että se vie aikaa tai energiaa pois perheeltä. Ehkä pieni ahdistus on ihan hyvä tässä kohtaa ja hienoa että myönnät kateuden työkaveria kohtaan.¨, olkoon tunne vaikka porkkana itsellesi, että saavutat sinäkin ne tavoitteesi työmaailmassa. Keksit varmasti vielä mitä tehdä jotta työ antaisi enemmän kuin vain palkkaa... mutta niin kauan kuin sinusta niin tuntuu niin asetat prioriteetit niinkuin parhaaksi näet. Okei perhe on kyllä aina prioriteetti nro yksi mutta siis toiv. tajuat mitä ajan takaa :)Nyt on hyvä tunnustella mikä se tavote olisi ja kuinka tähdätä sinne. Odotan muuten sun gambia postauksia :) Meidän seuraava reissu on suunnitteilla :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olin aika surumielinen kun tuota kirjoitin. Nyt jo jokseenkin parempi fiilis, vaikkei tilanne ole radikaalisti muuttunutkaan. Loma teki hyvää. Ja toisaalta nyt näin on hyvä, vaikka se ei aina hyvältä tunnukaan - palikassa on monta puolta..

      Gambia postauksia tuloillaan! Kun saan ajatukset kasaan ja alettua käsittelemään koko matkaa :)

      Kiitos, kun kommentoit <3

      Poista
  2. Ihanasti pomosi on sinua kuvannut! Minulla on ollut hyvin samanlaisia unelmia ennen perheellistymistä. Tällä hetkellä ne ovat itselläkin haudattu muiden asioiden alle mutta siellä elävät edelleen. Minulla on kyllä ihan mielekäs työ nytkin ja koen siinä haastetta. Jollakin tavalla koen kuitenkin olevani enemmän hukassa itseltäni kuin aiemmin. Ehkä se on tämä äitiyden identiteetti jonka rakentuminen ja sulautuminen vanhaan ottaa aikansa. Tämän vuoden yhtenä tavoitteena voisikin olla itsensä ja tavoitteidensa selkiyttäminen. Hyvää alkanutta vuotta teille!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eikö olekin! Olin ihan kyynel silmäkulmassa, kun hän minua noin kuvaili - vieläkin lämmittää <3

      Minulla on tuo työ tällä hetkellä pitkälti telkkarin tuijottamista - ihan kiva, siitä saa palkkaa ja se on helppoa, mutta ahdistaa. Oman itsensä selkiyttäminen kuulostaa hyvältä tavoitteelta alkaneelle vuodelle :) Hyvää alkanutta vuotta sinne myös!

      Poista
  3. Argh, mä kirjotin superpitkän tekstin puhelimella mutta se kai katos jonnekin. Huoh.
    Laitan uudelleen jotakin.

    En ole pitkään aikaan lueskellut mitään blogeja juurikaan, vaikak jossakin vaihessa olin aktiivisesti sekä kirjoittaja että lukija. Tuli elämää sen verran paljon, ettei kerkiä kirjoittamaan :D. Agaba täällä siis hei. Instassa taidetaankin toisiamme seurata.

    Tämä kirjoitus osui niin kohdalleen, koska samastun täysin. Lohdullista etten ole ainut. Teen tällä hetlellä ohjaajan töitä, vaikak valmiudet riittäisi terapian tekoon. Se syö naista ja ammatillista identitetttia ja itsetuntoa. Aikanaan tuli lähdettyä Afrikkaan ja sen myötä vaihtui paikkakunta (kotiseudulle) ja työ jäi, mutta uutta ei niin vain omalle alalle saakaan, kun vakutuiset työt ovat nykyään kiven alla. Ja tässä sitä ollaan. Kotona vielä lasten kanssa, mutta pian taas töissä. Töissä, josta ei niin kovin nauti. Jotenkin haluan silti uskoa, että vielä löytyy se uusi suunta ja tie. Tämä on nyt tätä nyt. NYT. Ei ikuisesti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi ei :I Tuo puhelimella kommentointi on aina vihoviimeistä, kun mulle käy aina niin, että ei se kommentti 'lähde'. Mutta kiva kun kommentoit uusiks! Ja kiva, että lueskeletvielä vaikket kirjoittelekaan, mutta kaipaan kyllä sun juttuja!

      Ja voi ymmärrän sua niiiin hyvin. Todella syö naista, mutta pakko jotenkin asennoitua. Mulla on nyt vähän helpottanut, kun jään kohta pois töistä ja on taas vähän avoimemmat ovet tulevaisuudenkin kanssa. Tähän vakkariduuniin on niin helppo jämähtää..

      Poista
    2. Nyt on helppo kommentoida, kun on taas sukeltanut blogien maailmaan (kuinkahan koukuttavaa tästäkin taas tulee) :D.

      Jäät pois? Oho, rohkeutta.
      Mä olen ainakin tän vuoden loppuun vielä kotona. Katsotaan sitten millaisia tuulia ilmoilla.

      Poista
    3. Hyvä että sukelsit! :D

      Mää jään joo hoitovapaalle - ainakin kesäksi ja sitten syksyllä toivottavasti jotain muuta kuin tätä. Opiskelujuttuja tässä pohdin ja uusia työpaikkoja katselen :) Ensin kuitenkin laatuaikaa tyttöjen kanssa muutaman kuukauden <3

      Poista

Kiitos kun kommentoit! You just made my day a bit better.

CopyRight © | Theme Designed By Hello Manhattan