Pages

Kotoutumista

sunnuntai 7. kesäkuuta 2015

Minulta usein kysellään, miten mieheni on Suomeen asettunut. Erityisesti näin kesää kohden mennessä monet ovat asiaan kiinnittäneet huomiota. Sitä on loppu viimein vaikea edes ajatella, miten suuren sopeutumisen polun mieheni on kulkenut viimeisen yhdeksän kuukauden aikana. Toki itsekin joutui sopeutumaan Gambiaan muuttaessa, mutta se oli kuitenkin hyvin erilaista - olin matkaillut paljon ja nähnyt erilaisia ympäristöjä, osasin jollain tapaa odottaa millaista Gambiassa tulee olemaan. Toki nuo odotukseni eivät ihan pitäneet paikkaansa, mutta en silti kokenut kummempaa kulttuurishokkia. Mieheni puolestaan tuli Suomeen hyvin erilaisella taustalla - ei hän ollut matkustanut eri puolilla maailmaa, eikä länsimainen kulttuuri ollut tuttua kuin elokuvista. Koetin itse antaa Suomesta, suomalaisuudesta ja suomalaisista melko realistista kuvaa, jotta hän osaisi varautua. Useamman kerran mieheni on itseasiassa tässä vuoden aikana kritisoinut sitä, miten ruusuista kuvaa ulkomailla asuvat gambialaiset antavat Euroopasta ja Amerikasta esimerkiksi Facebookin välityksellä - kun ei se elämä niin ruusuilla tanssimista olekaan. 

Mieheni tuli siis Suomeen syyskuussa 2014 - yhdeksän kuukautta sitten. Hän lensi Brysselin ja Münchenin kautta Helsinkiin - minä olin kentällä vastassa ja toivoin että hän on koneessa, ei meinaan matkalta kuulunut mitään väliaikatietoja. Perille hän pääsi onneksi hyvin ja kaikki matkalle sattuneet passintarkastuksetkin olivat sujuneet saumattomasti. Kotiuduttiin ja aloitettiin se yhteinen arki.

 Oli ihanaa olla yhdessä ja mieheni oli ihmeissään kaikesta uudesta ja erikoisesta. Olin onneksi muutaman päivän vapaalla ja ehdimme tavata ystäviä ja tutustua hieman kaupunkiinkin. Olin säästänyt kesälomani pitkälle syksyyn, jotta saisimme viettää aikaa yhdessä - se oli hyvä juttu. Seikkailimme tuolloin Jyväskylässä ja Tampereellakin, sekä muuten tutustuimme Suomeen ja suomalaisuuteen. 

Oli arjessa vaikeaakin. Olin kuitenkin suurimman osan syksyä töissä ja se oli miehelleni raskasta - pitkät pimeät päivät yksin kotona, ei oikein vielä kontakteja tai mitään tekemistä. Onneksi hänellä oli pari ystävää kaupungissa, joten sentään joskus pääsi pois omista ympyröistä ja uloskin. Vaikka oli vaikeaa, oli silti myös aika ihanaa - saada olla yhdessä ja elää arkea. Mieheni myös innostui helposti ehdottamistani asioista ja käytiinpä seikkailemassa Berliinissäkin, mikä piristi molempia. Minä myös sanoisin, että meidän vintiö oli aika pelastus syksyn pimeinä tunteina - miehelläni oli joku seurana ja pakottamassa ulkoilemaan, kovin läheisiä näistä kahdesta onkin tässä vuoden aikana tullut. 

Syksyn mittaan monta kertaa mieheni ahdistui myös siitä, miten hitaasti asiat toimivatkaan. Hän etsi aktiivisesti töitä sekä koulupaikkaa, mutta kumpaakaan ei löytynyt. TE-toimiston kanssa oli asiakkuus, mutta käytännössä sekin tarkoitti vain odottamista. Oli vaikeaa aloittaa kunnollista integroitumista, kun ei ollut mitään kiinnekohtaa minun lisäkseni. Voin vain kuvitella, kuinka hankalaa se olisikaan jos tulisi Suomeen täysin ilman verkostoa. 

Joulukuussa asiat tuntuivat helpottavan, kun tuli hyviä uutisia. Ensin saatiin vauvauutisia, mitkä ehkä hieman yllättivät, mutta tekivät meidät kuitenkin onnellisiksi. Miehelleni löytyi lisäksi paikka suomen kielen kurssilta, mikä alkoi tammikuussa. 

Minä en voi väittää olleeni mitenkään helpoin kumppani tuossa tammi-helmikuussa - olin järjettömän väsynyt ja töissä käymisen lisäksi makasin lähinnä sohvalla. Onneksi mieheni kävi päivittäin opiskelemassa ja sai uusia kavereita. Arki alkoi muotoutua mukavasti minun töideni ja mieheni opiskelujen ympärille. Myös sisälläni kasvavat kaksoset toivat arkeen jo touhua, kun piti ravata sairaalassa joka toinen viikko. Edelleen tuli vastaan uusia asioita, mutta pikku hiljaa mieheni alkoi tottua tämän maailman ihmeellisyyksiin. 

Minun oloni alkoi onneksi jossain määrin paranemaan ja oli vaihteeksi lomaakin. Seikkailtiin taas Jyväskylässä ja käytiin tutustumassa joulupukkiin Rovaniemellä. Muutettiin ja kotiuduttiin uuteen osoitteeseen - tuntui kivalta rakentaa kotia yhdessä. Päivien piteneminen antoi toivoa kesästä ja sitä kyllä odotettiinkin. Mieheni aloitti autokoulun, mikä antoi taas hieman toivoa työrintamalle - josko se vaikka avaisi ovia enemmän. Suomen kielen opiskelutkin sujuvat kovin mallikkaasti. Väittäisin mieheni olevan melko taitava jo, siihen nähden että opiskeluja on takana vasta kuutisen kuukautta. 

Nyt arki rullaa jo melko omalla painollaan. Toki ihan arjessakin tulee eteen vielä uusia asioita, mutta enemmän on jo tuttua kuin tuntematonta. Tämän kevään opiskelut ovat mieheni osalta loppusuoralla ja ajokorttikin melkein taskussa. Lapsetkin toivottavasti syntyvät pian, mikä toisaalta tuo myös melkoista myllerrystä tähän perheeseen. Mutta kaiken kaikkiaan aika mukavaa on tämä elämä. 

Oikeastaan ihan viime aikoina vasta mieheni on valitellut koti-ikävää - ehkä syynä tuo aurinkokin ja sen tuomat muistot. Onhan minullakin koti-ikävää Gambiaan, joten yritämme ensi keväänä päästä käymään sielläkin. Puhelinlangat laulaa siihen suuntaan usein, joskin välillä hieman huonolla menestyksellä. Mieheni eräänä päivänä totesikin, että nyt hän ymmärtää miltä minusta tuntui kun elimme vielä eri mantereilla - ei ole aina niin helppoa tuo yhteydenpito. Meidän tulevaa Gambian matkaa varjostaa ainoastaan maan poliittinen tilanne, mikä ei tällä hetkellä ole kovin hyvä. Vallassa oleva diktaattori on tehnyt normaalin kansalaisen arjesta melko raskasta ja tyytymättömyys on suurta - noin esimerkkinä; kilo sipuleita maksaa 60 dalasia, mikä on jopa 1,5 euroa. Kun suhteuttaa sen siihen, että keskimääräinen tulo on noin 2000 dalasia, niin voisi sanoa että suhteellisen kallista sipulia on tarjolla. Kuitenkin herra diktaattori käyttää omien syntymäpäiviensä juhlimiseen monta kymmentä miljoonaa dalasia - voitte kuvitella kuinka kansa arvostaa moista. Mieheni on toisaalta sitä mieltä, että vuoden vaihteessa yritetty vallankaappaus tulee vielä tämän vuoden puolella uusiutumaan. Ensi keväänä olisi presidentin vaalitkin tiedossa - demokraattisesti ja sillein. Mutta toivotaan parasta ja pelätään pahinta. Onneksi mieheni on vakuuttunut siitä, että sotaa Gambiassa ei voi syttyä - hän perustelee asian sillä, että maa on niin pieni ja käytännössä melkein kaikki ovat jotenkin sukua toisilleen, että eivät alkaisi keskenään sotimaan. Katsellaan. Toivottavasti tammikuussa päästään reissuun - otan muuten vapaaehtoisia apukäsiä matkakumppaniksi! 

Nyt siis ollaan jo aika hyvin kotouduttu ja kotiuduttu - paljon on mahtunut vuoteen ja paljon tulee mahtumaan tuleviinkin. Päätös  oleskeluluvan jatkosta saapui postissa perjantaina, joten ihan muuttoa Gambiaan ei vielä tarvitse suunnitella. Eletään siis arkea täällä, päivä kerrallaan ja voitetaan esteet kun niitä tielle sattuu. Jospa syksyllä löytyisi jotain töitäkin ja jossain vaiheessa aukenisi tie opintoihin - toiveita ja haaveita. 

4 kommenttia:

  1. Mukava kuulla, että teillä arki luistaa. :) S:lle terveisiä! Mahtavaa ois lähtee kyllä apukäsiks teille Gambiaan, jos vaan talous antaa myötä. Ja ihanaa kyllä, että saatte kohta pari päivänpaistetta arkeenne lisää! :)

    VastaaPoista
  2. Päätin että on aika kommentoida luettuani blogiasi jo hetken. :) mielenkiintoista kuulla tämä tarina miehesi suomeen muutosta. Itse muistan et ihmiset aina alkuvuosina kysyi kuinka mies on suhtautunut talveemme... toivottavasto gambian kansalaiset saisivat kapinoitua elämäntason paremmaksi ! -jenni

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei kiva kun kommentoit! :) ja kiva jos lueskelet, sinun blogisi on pitkään ollut myös minun listallani. Paljon ihmisiä kiinnostaa varsinkin tuo suhtautuminen talveen ja kylmyyteen, ihan ymmärrettävää kyllä sinällään - meillä ainakin onneksi tuo tuntui ihan jopa nauttivan talvesta! Ja toivotaan tosiaan, että Gambiassa tilanteet paranee. Nyt näyttää vaan aika pahalta :/

      Poista

Kiitos kun kommentoit! You just made my day a bit better.

CopyRight © | Theme Designed By Hello Manhattan